Oletko liian kiltti?

Näin minulta kysyttiin, onko suomalaiset liian lapsenuskoisia ja kilttejä? Kysyjä oli musliminainen! Tuosta kiltteydestä saimme nyt sitten näytteen, mitä seuraa siitä!

Olen itse äärimmäisen vihainen tapahtuman johdosta, koska olen saanut rasistiksi haukkumisen, ja jopa SKP paikallinen puolueosasto oli sitä mieltä, että en saa kirjoittaa omalla nimelläni näitä juttuja, vaan olisi  pitänyt kirjoittaa valenimellä, niin kaikki olisi ollut kunnossa, ettei puoluetta sotkettaisi kirjoituksiini. No nyt ainakin sotketaan ja ihan tahallaan, vaadin silloin että pakolaisten valinta pitää tapahtua lähtömaassa, tai ainakin aivan viereisissä valtioissa, eikä lähettää, tai päästää maahan summanmutikassa pakolaisia ja niiksi tekeytyviä, vaan pitää tarkastaa taustat.

Suren sitä tosiasiaa, että olin mukana puolueessa, jossa vaaditaan kaikille vapaata tuloa maahan, ilman mitään kontrollia, sillä eihän ne ole mitään rikollisia, vaan ihmisiä ja että entä sitten jos on rikollinen tausta, hän on silti oikeutettu saapumaan tänne turvaan? Olen sen verran puupää, että en tuollaista voi hyväksyä, ja jos rikollinen pakenee maasta, niin hänet pitää palauttaa takaisin kärsimään rangaistus kotimaassaan.

Nyt tänne on tullut äärijärjestöihin kuuluvia, eikä oikeuslaitos voi sille enää mitään nykyisten idioottimaisten lakien takia. Ja tämän takia kärsimme nyt seurauksista, ja pahinta tässä on se, että tämä viha mikä nyt on tullut pakolaisia ja ulkomailta tänne tulleita kohtaan kohdistuu nyt täysin syyttömiin Suomessa asuvia ulkomaalaisia kohden. Nyt on otettava järki käteen ja  toimittava oikein, eikä mitään kostotoimia kunniallisia työssä käyviä lapsiaan kasvattavia ulkomaalaisia kohden. Kaikki muslimit ei ole terroristeja ja se pitää muistaa, ja kunnioittaa heitä, jotka noudattaa Suomen lakeja asetuksia, sillä tämä niin sanottu valheellinen uskonvaino kohdistuu myös heihin, ei suomalaisten puolelta, vaan kiihkouskovaisten taholta, jopa niin että eurooppalaisittain pukeutuvia naisia vanhoilliset muslimit haukkuu huoriksi, syljetään päälle ja luvataan hakata ja jopa tappaa, kun ovat pettäneet Islamin uskon? Tosiasia on se, että Koraani ei vaadi pukeutumaan vaan Koraani ei suoraan käske naisia käyttämään burkaa tai niqabia. Koraani neuvoo pyrkimään vaatimattomuuteen ja peittämään itsensä pään ja poven yli menevällä hunnulla. Vaatimattomuus on tosin vähän suhteellinen käsite.

Burka käyttämisen kieltävää lakia vaaditaan yhä kiivaammin ja esm Ranska on siihen päätynyt. Mitä sanoo musliminainen siihen kieltoon? Hän on kiivaasti sitä mieltä, että se on saatava myös tänne Suomeen, sillä se on vain miesten vaatimaa muka siveellistä käytöstä, ja ne jotka ei käytä, ovat vapaata riistaa heille, eli huoria, joita voi pilkata, hakata ja vaikka raiskata, eikä saa rangaistusta, no onneksi tuo on pikku hiljaa vähentynyt, mutta juuri luin siitä, miten Marokossa yksin kulkevaa naista oli lähennelty ja uhattu vaikka millä tavoin.

Video on epämiellyttävää katseltavaa. Joukko nuoria miehiä on piirittänyt keskellä päivää bussissa matkustavan naisen, joka itkee ja anelee heitä päästämään hänet.

Ahdistelijat riisuvat naisen puoli alasti ja koskettelevat häntä. Samalla he naureskelevat ja nimittelevät naista arabian kielellä.

Tämä Luoteis-Afrikan Marokon suurimmassa kaupungissa Casablancassa kuvattu video julkaistiin maanantain vastaisena yönä.

Sen jälkeen maassa alkoi äänekäs debatti seksuaalisesta häirinnästä, jonka kohteeksi marokkolaiset naiset joutuvat.

Naisten seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö on Marokossa tavallista.

Maassa tehdyn tutkimuksen mukaan lähes kaksi naista kolmesta on kokenut fyysistä, psyykkistä, seksuaalista tai taloudellista hyväksikäyttöä, kirjoittaa uutistoimisto Reuters.

Video ei ole ensimmäinen todiste marokkolaisnaisten kokemuksista.

Aiemmin elokuussa tiedotusvälineet kiinnittivät huomiota Tangerin kaupungissa kuvattuun videoon, jossa t-paitaan ja farkkuihin pukeutunut nainen joutuu kadulla miesjoukon piirittämäksi ja ahdistelemaksi.

Laki ja viranomaiset ovat tähän asti sallineet naisten kaltoin kohtelun.

– Marokon laki tuomitsee naisten ahdistelun töissä, muttei julkisilla paikoilla, ihmisoikeuksista vastaava ministeri Mustapha Ramid sanoi uutistoimisto AFP:lle.

– Naisten ahdistelu on arkipäivää, sanoo 22-vuotias Wafae Le Monde Afrique -sanomalehdelle.

Hänen mukaansa nainen, joka liikkuu yksin kolmen miljoonan asukkaan Casablancassa, ottaa aina riskin.

– Olimme sitten bussissa tai kadulla väkijoukon ympäröimänä, meitä kosketellaan ja meille huudellaan. Miehet avaavat sepaluksensa, hierovat itseään naisten selkää vasten ja jopa masturboivat päällemme. Julkisilla paikoilla! Ympärillä ihmiset teeskentelevät, etteivät näe. Bussinkuljettajat eivät puutu tilanteisiin ikinä.

Marokko on muslimimaa, jossa naisten ei edellytetä pukeutuvan huiviin. Moni tosin pukeutuu ainoastaan suojautuakseen miesten hyökkäyksiltä.

Vihamieliset asenteet naisia kohtaan kertovat yhteiskunnasta, joka tasapainoilee modernin ja vanhoillisuuden välimaastossa.

Vaikka videolla esiintyneiden nuorten miesten käytös tuomittiin laajasti koko maassa, internet-keskustelijoiden joukosta heille löytyi myös ymmärtäjiä. 

Heidän mielestään ahdistelu on naisten omaa syytä. Kirjoittajat syyttivät bussin naista esimerkiksi provosoivasta pukeutumisesta ja epäilivät häntä prostituoiduksi.

– Tuomitsen teon, mutta peittäkää itsenne. Tämä tapaus oli helppo riisua, eräs kommentoi.

Kun viime uutenavuonna Istanbulissa tapahtuneen terrori-iskun jälkeen kävi ilmi, että uhrien joukossa oli marokkolaisia naisia, maassa alkoi heihin kohdistunut internetin vihakampanja.

Siihen osallistuneet kyseenalaistivat, miksi naiset olivat yökerhossa juhlimassa, jos he ovat muslimeja.

Maassa rehottavista asenteista huolimatta bussiahdistelua ei ole katsottu läpi sormien.

Viranomaiset pidättivät maanantaina kuusi 15 – 17-vuotiasta nuorta miestä, joita epäillään nuoren naisen seksuaalisesta häirinnästä Casablancassa.

Turun Sanomien juttu

Jos tilanne on Marokossa tuo, niin mitä se on vielä vanhoillisemmassa maassa, ja josta tänne tulee vanhoillisia muslimeja, jotka ilmoittaa, että Suomen on noudatettava heidän vaatimuksiaan ja lakejaan, ja meillä tulee olla papit, jotka ovat korkeimpia tuomareita? En hyväksy, eikä ystäväni muslimiperhe sukulaisineen hyväksy näitä vaatimuksia, sillä jos lähdetään sotaa pakoon, niin miksi tuodaan se sota tänne?

Sunnimuslimit ei hyväksy Shiiamuslimeja, arabit ei hyväksy kurdeja, iranilaiset ja irakilaiset ei hyväksy toisiaan, miten saada nämä Suomessa olemaan sovussa? Ei millään ja valtion hallinnon on tämä tajuttava ja toimittava sen mukaan. Pakolaisten vastaanottaminen pitää tapahtua tiukan seulan läpi, ja jo maahan tulleet pakolaisten uusi tarkistus suoritettava ja laittomat pakolaiset on poistettava vaikka armeijan apua käyttäen, muuten saamme lisää murheita Suomeen. Tämäkin vaatimus armeijan avun käyttämisestä SKP- Turun osasto tyrmäsi.

Kirjoitin jo viime keväänä tästä asiasta, josta Iltalehti nyt kirjoittaa! Iltalehti

IL- lähde: Turun itäkeskuksessa radikaali moskeija - "Supo varoitti meitä jo yli vuosi sitten"

Suojelupoliisi on varoittanut Turun Varissuolla asuvia shiiamuslimeja radikaalista moskeijasta viime vuonna, kertoo Turun puukotusepäilyistä vapautetun pakettiautomiehen naapuri.


- Supo kävi jo yli vuosi sitten alkutalvesta 2016 varoittamassa meitä, että sieltä saattaa joku isku tulla ja että haluavat suojella meitä. Kukaan ei tiedä, kuka siellä on imaamina, Auranlaakson shiiamoskeijassa käyvä naapuri sanoo Iltalehdelle.

Hän ei tiedä, onko pakettiautomies shiia vai sunni tai onko hän käynyt moskeijassa. Sitä pyörittävät afgaanisunnit.

- Siellä käy myös somaleja ja marokkolaisia. Olen nähnyt vain miehiä ja heitä on kymmeniä. Heidän pukeutumistyyli ja olemus sopii radikaaleihin ajatuksiin, naapuri väittää.

20 vuotta Suomessa asunut insinööri pelkää edelleen perheensä puolesta ja haluaa pysyä nimettömänä.

- Pidimme tiistaina asukastilaisuuden. Asukkaat ovat vieläkin ahdistuneita ja häpeissään. Itsekin oli vaikeaa mennä työpaikalle maanantaina, vaikka mulla on ollut samat työkaverit 15 vuotta.

Iltalehden tavoittama Supon tiedotuspäällikkö Jyri Rantala ei vahvista, mutta ei kiistäkään tietoa.
- Jos me kerrotaan, että ollaan kauppakeskuksessa x seuraamassa radikalisoivaa toimintaa, niin se todennäköisesti siirtyy muualle.

Naapurissa hiljaista

Joukkopuukotusepäilyistä vapautettua, 24-vuotiasta marokkolaismiestä ei ole nähty kotonaan viime perjantain jälkeen.

- En ole nähnyt häntä sitten viime perjantain. Tulivat käymään ja lähtivät saman tien iltaseitsemän ja kahdeksan välillä.

Pakettiautomies herättää edelleen pelkoja naapurustossa, vaikka poliisi ei enää epäile häntä mistään.
- Isännöitsijän ja asukastoimikunnan tilaisuudessa keräsimme adressin, että hänet saataisiin täältä pois.

Taloyhtiö on Turun kaupungin kiinteistöyhtiön TVT:n vuokrakohde.

- Häätötoiveista en tiedä. Emme kommentoi asukkaiden asioita. Me emme järjestäneet tilaisuutta. Saimme sinne kutsun. Toivoisin asukkaille asumisrauhaa, kiinteistöpäällikkö Lasse Lähdemäki toteaa Iltalehdelle.

TVT:llä on yli 11 000 asuntoa.

Moskeijan sisäänkäynti Varissuolla.

 Olemme tilanteessa, jossa on uskallettava sanoa mielipiteensä vapaasti, ilman poliittisia tai uskonnollisia vaikutteita, ja kertoa huolensa, ilman että syyllistetään rasistiksi, tai peräti kuten minua syyllistettiin olevani fasisti- rasisti. Koska ilmaisin mielipiteeni vapaasti tänne tulleita, ja niitä jotka on saaneet kielteisen päätöksen, on lähetettävä pois takaisin kotimaahansa.

Sivistynyt Suomen armeijako?

Natsien pohjoinen vankileirien saaristo oli suurempi kuin tiedettiin – Saksa piti Lapissa lähes 200:aa vankileiriä

Yle 

Natsi-Saksalla oli vankileirejä Lapissa ja Pohjois-Suomessa 2. maailmansodan aikana enemmän kuin tähän asti on tiedetty.

10.8.2017 klo 20:13päivitetty 11.8.2017 klo 08:44

Kartta saksalaisista vankileireistä sodan aikana.Yle Uutisgrafiikka

570 Inari

Arkeologit ja harrastajat rapsuttavat lastoilla varovasti pohjoista mäntykangasta nelostien varressa Inarin ja Kaamasen välillä. Tämä metsä kätkee toisen maailmansodan aikaisen natsi-Saksan vankileirin jäännökset. Näkyvin pilkistää vain ruostuvien säilykepurkkien ja kamiinoiden jäänteitä. Saksan armeija tuhosi leirin rakennelmat vetäytyessään kohti Norjaa syksyllä 1944.

Nyt leirin jäänteitä tutkitaan ensimmäistä kertaa arkeologien johdolla. Aiemman historiatutkimuksen perusteella tiedetään vankien olleen neuvostoliittolaisia sotavankeja, joilla teetettiin metsä- ja tietöitä. Arkeologi Oula Seitsonen Helsingin yliopistosta on vuosia kaivanut leirejä Lapissa vuodesta 2009.

 

 

 

 

Kaivauksia saksalaisten Inarin Hyljelahdessa toisen maailmansodan aikaan sijainneella vankileirillä 8.8.2017Jarmo Honkanen / Yle

– Kun aloitettiin, niin tunnettiin vajaa sata vankileirikohdetta, saksalaisten vetämää vankileirikohdetta Suomen Lapin alueelta ja nyt Pohjois-Suomen alueella näiden tunnettujen kohteiden määrä on liki tuplaantunut tähän mennessä, että nyt on vajaa 200 kohdetta, sanoo arkeologi Oula Seitsonen.

Natsi-Saksan jättämiä kohteita ovat selvittäneet Helsingin ja Oulun yliopistojen ja Metsähallituksen arkeologit ja muut tutkijat. Nyt meneillään oleva tutkimushanke on Helsingin ja Oulun yliopistojen ja nimeltään Lapin synkkä kulttuuriperintö.

 

Kaivauksissa löydettyä esineistöä Peltojoella Karigasniemen tien varressa sijainneelta vankileiriltä. Oula Seitsonen / Helsingin yliopisto

 

Leirien kaivauksissa on löytynyt mm. säilykepurkkien, astioiden, sotatarvikkeiden ja asusteiden jäänteitä.

– Itse tehtyjen kengänpohjien jäänteet ja niitten työstöjäte eli kuminpalaset mitä vangit on kenkiä itselleen askarrelleet, niin ne ovat tämmöinen paras merkki vankien läsnäolosta.

 

 

 

 

 

Saksalaiset sotilaat vahtivat sotavankien työskentelyä. Antti Peronius arvioi suomalaisten ja saksalaisten tulkkina toimineen isoisänsä Max Peroniuksen ottaneen kuvan hautoja kaivavista sotavangeista Inarissa sijainneen saksalaisten sotasairaalan alueella vuosien 1942–1944 aikana. Max Peronius 1942-1944

Joukkohautojen tutkinta seuraava askel?

Historioitsijat ovat arvioineet saksalaisilla olleen näillä pohjoisilla leireillä 30 000 vankia. Tuhansia kuoli nälkään ja muihin rasituksiin. Vainajien jäänteitä ei ole ainakaan vielä tutkittu.

– Meillä ei näissä tutkimuksissa ole olleet fokuksessa joukkohaudat ja hautapaikat, mutta se tulevaisuudessa voisi olla ihan potentiaalinen tutkimussuunta, sanoo arkeologi Oula Seitsonen.

Natsi-Saksan Lapin vankileirien uhrit ovat tuntemattomia. Tappion uhatessa natsit hävittivät leirien arkistot. Kaivauksissa on löydetty poltettujen mappien jäänteitä. Tuntemattomuudesta kertoo myös täällä Inarin Hyljelahden leirin alueella Suomi-Neuvostoliitto – seuran aikanaan pystyttämä muistomerkki. Paadessa on luku 50, muttei yhtään nimeä.

Kuolemanleirien lapset 

Hannu Teider
Sotahistoria 14.12.2012 14:59 

Hotelli Severnajan kabinetissa on tuskastuttavan kuuma. Lämpö ei johdu pelkästään iäkkäiden karjalaisten sotavuosien muistoista. Patterit hohkaavat venäläiseen tapaan täysillä.

Kokoontumispaikkana on sota-ajan suomalaisille tuttu hotellirakennus. Se tunnettiin jatkosodan vuosina Äänislinnan keskustassa nimellä Pohjola.

Talvisodan alla valmistunut kolossaalinen hotelli vaurioitui pahoin jatkosodan ilmapommituksissa. Venäläisten uudelleen rakentama hotelli avattiin Karjalan vapauttamispäivänä 26. heinäkuuta 1948.
Pöydän ympärille istuutuu viisi iäkästä karjalaista, joiden lapsuuden kokemukset suomalaisten keskitysleireistä ovat järkyttäviä.

”Lapsuus riistettiin minulta. Sitä ei ollut lainkaan”, parahtaa Äänisniemeltä kotoisin oleva Tamara Kardaš.

Itä-Karjalaan perustettiin Päämajan käskyllä jatkosodan vuosina kaikkiaan 14 keskitysleiriä, joista seitsemän sijaitsi Petroskoissa.

Leirien nimi vaihdettiin vuodesta 1943 lähtien siirtoleiriksi, koska keskitysleiristä heijastui Saksasta huono kaiku.

Suomalaiset siirsivät leireille sodan jaloista venäläistä siviiliväestöä; naisia, lapsia ja vanhuksia. Leirit purettiin vasta kesällä 1944, kun suomalaisten vetäytyivät Petroskoista.

Suomalaiset miehittivät Itä-Karjalaa tuhatkunta päivää 1941–44.

”Olin kolmevuotias, kun jouduin leirille. Olen kiitollinen äidille ja vanhemmille sisaruksille, että selvisin hengissä”, Kardaš jatkaa.

Kardaš pakotettiin leirille yli kahdeksi vuodeksi, tammikuusta 1942 kesäkuuhun 1944 saakka. Leiriläisten ihmisarvoa loukattiin, vaikkei Kardaš kaikkea julmuutta silloin ymmärtänyt.

Joku vanki niskuroi, hidasteli tai yritti puhua venäjäksi. Hän sai heti kiväärinperästä. Venäjäksi puhuminen ja laulaminen oli kielletty. Se ärsytti vartijoita, jotka eivät osanneet kieltä. Kun eivät ymmärtäneet, he tulkitsivat vankien punovan juonia.

Aavehyökkäys

Klaudia Nuppijeva, 72, pelästyi pahan päiväisesti suomalaisjoukkojen hiihtäessä hänen kotikyläänsä Rimiin Karhumäen lähistöllä myöhäissyksyllä 1941.

Synkät leirimuistot eivät koskaan unohdu, kertovat Klaudia Nuppijeva (oik.), Alevna Zukova, Ivan Maksim, Tamara Kardaš ja Antonia Kalkaseva. Kuva: Pekka Nieminen.

Kylän miehet olivat rintamalla. Suomalaiset näyttivät aavemaisilta valkoisissa lumipuvuissa.

”Suomalaiset ilmestyivät yllättäen metsästä. Meidät komennettiin heti jättämään koti. Valmis ateria jäi liedelle, ruokaa komeroon ja lehmä navettaan. Aluksi meidät vietiin autioon taloon”, äidin ja viiden sisaren kanssa muuttokomennon saanut Nuppijeva muistelee.

Äiti lähti salaa takaisin kotiin ja palasi lehmän kanssa lastensa luokse. Lehmä teurastettiin ja liha piilotettiin varastoon.

Rangaistus seurasi välittömästi, kun suomalaiset löysivät lihakätkön. Suomalaissotilaat olivat vihaisia äidille.

”Liha takavarikoitiin ja äiti vangittiin. Hänet palautettiin runsas vuosi myöhemmin leirille.” Lapset pelästyivät, kun takaisin tuli apaattinen ja mielisairas äiti. Hän ei koskaan toipunut ennalleen. Äiti kuoli huhtikuussa 1945.

Kuusi lasta jäi orvoiksi.

Nälkä tappoi

Lähes 300 000 asukkaan Petroskoin keskustaa halkoo Lenina-katu, jonka autoliikenne humisee taustalla.

Ulkona Karjalan talvi puree jäätävästi. Äänisen aavalta ulapalta tuleva hyinen tuuli pureutuu vaatteidenkin läpi.

Erityisen kylmä ja kalsea oli talvi Itä-Karjalassa 70 vuotta sitten. Ruokaa oli vähän ja puute näkyi leireillä.

Talvella 1942 kuoli leireillä kuukausittain nälkään jopa 500–600 venäläisvankia. Tuolloin leirien vankimäärä oli suurimmillaan.

Lähes 24 000 venäläistä oli vangittu talvella 1942 Itä-Karjalan keskitysleireille.

Nälkä ja sairaudet tappoivat vangittuja leiriläisiä. Jäljellä oli vuoden 1942 lopulla enää noin 14 000 leiriläistä.

Suhteellisesti eniten leireillä kuoli vastasyntyneitä lapsia. Naiset, jotka imettivät vauvojaan, menehtyivät pian aliravitsemukseen. Pian kuolee myös vainajan pienokainen. Nämä imeväiset, alle nelivuotiaat, eivät ensi kesää näe.

Saunakauhua

Leiriläisten muistavat yhtenä kauhistuttavimmista kokemuksista saunan. Varsinkin lapsille ensi kokemus saunasta oli pelottava.

”Suomalaiset komensivat meidät pakolla tulikuumaan saunaan. Saunan jälkeen meitä kasteltiin jääkylmällä vedellä. Monet lapsista menettivät tajuntansa”, Nuppijeva kertoo.

Leiriläiset kammoksuivat myös veren luovutusta. Hyväkuntoisimmilta leiriläisiltä otettiin väkisin verta.

Leiriläisten unelma liittyi aina syömiseen. Nälkä kurni vatsoissa päivät ja yöt.

Nälkäiset lapset ryömivät piikkilanka-aitojen alitse, kun kävivät etsimässä ruokaa leirin ulkopuolelta.

Osa leirin vartijoista suhtautui lasten reissuihin ymmärtäväisesti. He katsoivat muualle, kun lapset ryömivät piikkilanka-aitojen alitse. Toisinaan vanhemmat vangit lähettivät lapsia kaupungille kerjäämään suomalaissotilailta ruokaa ja rahaa.

Suomalaiset sotilaat antoivat nälkäisille lapsille usein leipää, sokeria ja jopa elintarvikekuponkeja. Ne kävivät leirissä valuutasta. Kupongit siirtyivät nopeasti leirien ja työmaiden mustan pörssin kiertoon. Kaupan teko oli kielletty, mutta vartijat itse pyörittivät sitä.

Nuppijeva muistelee suomalaisten vetäytymistä Petroskoissa 26.–27. kesäkuuta 1944 sekasorron aikana. Kadut olivat täynnä väkeä.

”Pelkäsin kovasti mitä tapahtuu. Osa lapsista juoksi etsimään ruokaa, heti kun meidät vapautettiin leiriltä. Kun lapset pääsivät ruokavarastojen luokse, venäläissotilaat alkoivat ampua heitä.”

”Komensin siskoani kauhuissani, Raisa älä mene sinne”, Nuppijeva kertoo.

Marsalkan vierailu

Antonia Kalkaseva, 88, kuuntelee mietteliäänä vieressä istuvien sotamuistoja.
Onnellinen lapsuus Äänisen rannalla muutaman talon kylässä päättyi sotaan.

Hänen perheensä valmistautui sotaan varastoimalla ruokaa. Kolhoosissa työskennelleet isä ja äiti olivat piilottaneet ruokaa, ennen kuin isä joutui rintamalle.

”Suomalaiset ilmestyvät hiihtäen myös meidän kylään. Kuulustelut alkoivat välittömästi. Meiltä vaadittiin partisaanien ilmiantamista, mutta emme tienneet asiasta mitään”, Kalkaseva kertoo.
Kuudesta lapsesta vanhin oli 17-vuotias. Vanhimmat lapset ja äiti määrättiin metsätöihin, nuorimmat lapset joutuivat leirille.

”Kaadoimme puita aamusta iltaan. Meille oli määrätty normit, jotka piti päivän aikana täyttää. Jos tavoitteeseen ei päässyt, vähennettiin ruoka-annosta.”

Kalkaseva oli tuolloin 15-vuotias. Hän sairastui ja joutui sairaalaan.

Sairaalassa vieraili myös Suomen armeijan ylipäällikkö C.G. Mannerheim. Tapaamisesta tuli ikimuistoinen.

”Mannerheim oli pitkä ja ryhdikäs mies. Hän oli pukenut valkoisen lääkärintakin sotilaspuvun päälle. Kun Mannerheim tuli kohdalleni, hän veti päähineen päästäni.”

Kalkaseva oli piilottanut pitkät lettinsä päähineen sisään.

”Mannerheim torui minua ja sanoi, että hiukset pitää ajattaa pois.”

Sairaalasta Mannerheim asteli toiseen rakennukseen, jossa naiset seuloivat matoja jauhoista. Mannerheim kyseli kummissaan, mitä naiset oikein tekevät.

Tällä Petroskoin-vierailulla Mannerheim nyrjäytti mukulakivikadulla nilkkansa.

Kuolemaa liukuhihnalta

Kalkaseva siirrettiin parantumisen jälkeen takaisin työleirille. Kuorma-auton lavalla kyyti oli kylmää.

”Työ oli todella raskasta. Jouduimme nostamaan uppotukkeja Äänisestä. Suomalaiset vartijat uhkailivat koko ajan tappavansa meidät, jos emme työskentele ahkerasti.”

Leiriläisten elämä jatkui ankeana. Nälkä ja taudit tappoivat kituuttaen. Myös vartijoiden raaka väkivalta kohdistui leiriläisiin.

”Mieliala oli matalalla. Olimme varmoja, että myös meidät tapetaan”, Kalkaseva jatkaa.

Vartijoista erottui myös muutamia sadisteja, jotka nauttivat väkivallasta.

Rangaistava oli tuotu parakista ulos alusvaatteisillaan, hänet kasteltiin kylmällä vedellä ja hakattiin pampulla hiljaiseksi. Siihen saattoi mennä kymmenkunta minuuttia, tosinaan varttitunti. Käsittelyn jälkeen rangaistun oli sanottava pamputtajalleen ”kiitos”. Sen oli tapahduttava suomen kielellä.

Leirin pihamaalla lojui joka puolella ruumiita, joita siirrettiin kiirehtimättä puulaatikoihin.
Kalkeseva ei tiennyt, minne puulaatikot lopulta vietiin. Myös hänen lähisukulaisiaan oli kuolleiden joukossa.

Olemme haudanneet joka päivä viisikymmentä tai seitsemänkymmentä vainajaa. Kuolinsyyt olivat useimmiten punatauti, tuberkuloosi ja lavantauti; ehkä myös yksinkertaisesti nälkä ja heikkous. Ja sitten vartijoiden rankaisukäytännöt verottavat väkeä.

Vaiettu häpeä

Suomessa Itä-Karjalan leireistä vaiettiin vuosikymmeniksi. Suomalaissotilaat syyllistyivät leireillä myös sotarikoksiin. Vasta Karjalan arkistojen avautuminen paljasti 1990-luvun loppupuolella leirien määrän ja siellä tehdyt sotarikokset.

Vankeja pahoinpideltiin ja jätettiin kuolemaan.

Joku vankijoukosta kompuroi, pyörtyi ja kaatui nenälleen. Vartija säntäsi paikalle muutamalla loikalla ja löi kompastelijaa kiväärinperällä selkään.

Ivan Maksimin näki vierestä, kuinka vartijat pieksivät hänen isänsä niin pahasti, että tämä kuoli vammoihinsa. Isää jäi kaipaamaan vaimo ja kymmenen lasta.

”Isäni oli iäkäs mies, 60-vuotias. Hän kävi päivätöissä leirin ulkopuolella, purkamassa Onegan traktoritehtaan raunioita. Koskaan minulle ei selvinnyt, miksi isäni tapettiin”, 80-vuotias Maksimin ihmettelee.

Maksimin muistaa leirivuosilta rikin kitkerän tuoksun. Suomalaiset karkottivat rikkiä polttamalla syöpäläisiä leiriläisten vaatteista ja ruumiista.

”Syöpäläisiä tapettiin tulikuumassa saunassa. Lämpötila saunassa oli 140 astetta ja vettä vähän. Pidin päätä vesivadissa, sillä saunassa piti olla 20 minuuttia. Näin selvisin hengissä”, Maksimin kertoo.
Leirillä kuoli isän lisäksi myös useita hänen lähisukulaisiaan.

Leiriltä sotaan

Alevtina Zukova, 83, ryömi päivittäin piikkilankojen alta kaupungille.
Hän oli tavannut sattumalta kadulla suomalaislotan, joka palkkasi tytön päivätöihin. Zukova kantoi lotalle vettä ja pilkkoi puita.

”Leirillä oli ruoka-annoksena kupillinen jauhoa ja yksi silli. Sain töistäni ulkopuolelta palkkiona ruokaa, jota toin leirille”, Zukova muistelee.

Leirillä oli jatkuvasti myös kylmä, sillä parakkien ikkunat oli lyöty hajalle.

Jevgeni Lahin, 86, joutui keväällä 1943 kaivamaan hautoja Petroskoin ulkopuolella.

”Kun hautojen kaivuu päättyi, minut ja perheeni siirrettiin Prääsän kylään metsätöihin. Olot olivat siellä paremmat kuin Petroskoissa. Saimme jopa ruokakuponkeja.”

Talvella 1944 Lahin veti hevosella puita metsästä. Hän sai palkaksi myös Suomen markkoja.
”Tuntui ruhtinaalliselta, kun liftasin tukkiautoon. Minulla oli Petroskoissa käydessäni markkoja taskussa, sain ostaa ruokaa ja vatsan täyteen.”

Lahinin sota alkoi, kun puna-armeija oli vapauttanut leiriläiset. Kaikki vapaat nuoret venäläismiehet kutsuttiin armeijaan. Myös 18-vuotias Lahin joutui sotaan.

Lyhyttä koulutusta seurasi sotakomennus Murmansk–Petsamo-rintamalla.

”Odotimme pohjoisessa käskyä hyökätä Suomeen. Sitä ei koskaan tullut. Meille kerrottiin, että Stalin halusi kunnioittaa Leninin tahtoa Suomen itsenäisyydestä. Vallankumousjuhlan 7. marraskuuta 1944 vietin Norjassa”, Lahin kertoo.

Lahin siirrettiin Murmanskista Ukrainaan ja keväällä hän ehti taistella vielä Oder-joella.

Konekiväärin luodit päättivät sodan, mutta Lahin toipui sodan jälkeen haavoistaan vielä puolisen vuotta sotasairaalassa.

Sodan järkyttävät muistot leiriltä ja rintamalta seuraavat Lahinia hautaan saakka.

Vankileirin varjo

Painajainen ja vaino jatkuivat vuosia leiriajan jälkeen. Viranomaiset tarkkailivat leirilapsia kauan sodan jälkeen.

”Meidät luokiteltiin epäluotettavaksi, kansan viholliseksi, koska olimme olleet vihollisen vankileirillä. Minua vainottiin ja turvallisuuspalvelu kuulusteli usein. Aina kun täytin henkilötietoja, tuli eteeni kysymys: oletko ollut vankileirillä?” Tamara Kardaš muistelee.

Hän halusi myöhemmin ammatin lasten parista, koska omasta lapsuudesta jäivät kokematta lelut ja leikit.

”Lastenhoitajana sain työskennellä lasten kanssa loppuikäni. Siitä olen elämälle kiitollinen”, 73-vuotias Kardaš kertoo.

Siteet Suomeen

Sodan jälkeen Klaudia Nuppijevan otti kasvattilapsekseen aikoinaan Amerikassa asunut suomalainen Kerttu Lehto, joka muutti asumaan Suomeen heti, kun se oli mahdollista vuonna 1991.

Nuppijevan siteet Suomeen ovat säilyneet tiiviinä näihin päiviin saakka.

Kasvattiäiti kuoli 88-vuotiaana 2004 Helsingissä, jossa Nuppijeva on vieraillut useita kertoja.

Nuppijevan kahdesta aikuisesta lapsesta pojan Mihailin tytär Jekaterina asuu perheineen Jyväskylässä. Petroskoin yliopiston fysiikan ja tekniikan tiedekunnasta valmistunut Jekaterina opiskeli Jyväskylässä musiikkia.

Nuppijevan tytär Ljudmila on puolestaan naimisissa inkerinsuomalaisen Viktor Nevalaisen kanssa.
Ljudmila ja Viktor suunnittelevat kolmen lapsensa kanssa muuttoa Suomeen.

Kursivoidut lainaukset teoksesta Pekka Manninen: Äänislinna (Helsinki-kirjat, 2011).

Antonia Kalkaseva ja Klaudia Nuppijeva seisovat entisen keskitysleirin alueella. Muistomerkki kertoo paikan synkästä historiasta. Kuva: Pekka Nieminen.

Etujärjestön rivit harvenevat

Entiset siviilivangit perustivat Karjalassa 1989 etujärjestön, jonka päätavoitteena on ollut saada korvauksia sotavuosien kärsimyksistä.

Järjestö on ponnekkaalla toiminnalla hankkinut jäsenille myös taloudellisia etuja.
Presidentti Boris Jeltsin myönsi entisille vangeille 50 prosentin alennuksen asuin- ja kotipuhelinmaksuista.

Heille on maksettu noin 3000–4000 ruplaa (75–100 euroa) lisää kuukausieläkkeeseen vuodesta 2005 lähtien.

Sen sijaan sotaveteraanien omaisten saamaa hautauskorvausta ei ole myönnetty entisten vankien läheisille.

Järjestö toivoo, että myös Suomi hoitaisi velvollisuutensa ja maksaisi korvauksia leiriläisille.

Esimerkkinä on Saksa, joka on maksanut entisille sota-ajan vangeille korvauksia ympäri maailman.

”Olemme kahdesti vedonneet asiassa Suomen presidenttiin vuosina 1994 ja 2004. Turhaan.

Vastauksena on tullut, ettei Suomi maksa ulkomaan kansalaisille korvauksia”, kertoo järjestön puheenjohtajana toimiva Klaudia Nuppijeva.

Järjestön nimen sanatarkka suomennos on ”Entisten alaikäisten keskitysleirivankien Karjalan liitto”.
Petroskoissa järjestön jäsenillä on kerran viikossa iltapäivätapaaminen. Siviilivankien muistopäivää 11.4. kunnioitetaan hiljentymällä Peskin hautausmaan muistomerkin äärelle.

Hautausmaalla lepää noin 7 000 entistä vankia.

”Olemme kääntyneet korvausvaatimuksessa myös EU:n ihmisoikeustuomioistuimen ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelin puoleen. Toistaiseksi tuloksetta.”

Korvausten haku on toistaiseksi keskeytynyt. Nuppijeva laskeskelee, että oikeuskanteessa yksistään asianajajien kulut nousisivat yli 200 000 euron.

”Mistä meillä on sellaiset rahat?” Nuppijeva kysyy.

Samaan aikaan järjestön väki ikääntyy ja harvenee. Nuppijeva laskee, että kaikkiaan 32 000 karjalaista koki leirien kauhut vuosina 1941–44.

Karjalassa entisten siviilivankien järjestöön kuului 5 900 jäsentä vuonna 2004, nyt enää 4 700.
Heistä Petroskoissa asuu noin kaksi tuhatta.

Seuran haastatteluun piti osallistua myös äskettäin 80 vuotta täyttänyt entinen vanki Ivan Morjehodov. Hänet haudattiin juuri haastattelupäivänä.

Suomalaiset vankileirit: Vankeja ammuttiin ja asiakirjat tuhottiin

Suomen vankileirit 

SK:n toimitus
Ulkomaat 10.10.2009 13:01

Tuore tutkimus paljastaa, että kuolleisuus suomalaisilla vankileireillä oli korkea. Sotavankeja tapettiin jo ennen kuin he pääsivät leirille.

Siirtoleiri nro 5:n aitaus Petroskoissa nuvostojoukkojen saavuttua kesällä 1944. Kuva Venäjän valtiollinen elo- ja valokuva arkisto

Suomen jatkosodan aikaisten sotavankileirien korkeaa kuolleisuutta on usein taivasteltu; vertailuja on tehty jopa japanilaisten erityisestä julmuudestaan tunnettuihin sotavankileireihin.

Suurimmat syyt suureen sotavankikuolleisuuteen olivat taudit ja nälkä, jotka usein kietoutuivat toisiinsa. Mutta myös toista tuhatta sotavankia ammuttiin. Nälkään kuoleminen johtui pääasiassa siitä, että vangeille tarkoitettu ruoka ei mennyt perille. Muonaa vohkittiin monessa portaassa.

Jatkosodan aikana suomalaiset ottivat noin 67 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Näistä rekisteröidyistä vangeista kuoli yhteensä 19 085 henkeä eli 30, 3 prosenttia. Naispuolisia sotavankeja oli 208. Suomalaisten leireillä heistä kuoli neljä.

Näihin lukuihin on päätynyt dosentti Lars Westerlund juuri ilmestyneessä perusteellisessa tutkimuksessaan Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus (SKS). Westerlund toimii Kansallisarkiston Sotasurmat -projektin tutkimusjohtajana.

Yli 400-sivuisesta selvityksestä voi päätellä, että sotavankisurmien tutkiminen ei ole ollut helppoa. Asiakirjoja ja tilastoja on toki paljon, mutta kaikki arkistoaineisto ei suinkaan ole tallella. Runsaasti papereita on hävitetty tahallisesti jopa korkeiden upseerien määräyksestä.

Saatavilla olevat tiedot ovat lisäksi usein epätarkkoja. Esimerkiksi kuolinsyyksi on saatettu merkitä vain ”ammuttu” erittelemättä sen tarkemmin teloituksen syytä. Kokenut tutkija ei varmasti mielellään joudu usein turvautumaan ilmaisuun ”lienee syytä otaksua”.

Westerlund esittää ammuttujen sotavankien tarkaksi määräksi 1 019 eli 5,3 prosenttia kaikista sotavangeista.

Asiakirjoja hävitettiin

Westerlund on löytänyt myös tahallisesti kirjattuja vääriä tietoja vankikuolemista: ”Nastolan järjestelyleirillä ammuttiin kesäkuussa 1942 kuusi neuvostovankia, joiden sotavankikortteihin merkittiin muu kuolinsyy.”

Tutkija osoittaakin, että leirejä johtavilla upseereilla oli tapana merkitä sotavankien ampumisen syyksi karkaaminen, sillä ”muuten riskinä oli, että ylemmät sotilasviranomaiset olisivat voineet esittää kiusallisia kysymyksiä ja selvitysvaatimuksia”.

Juuri sotavankien ampumisiin liittyviä asiakirjoja hävitettiin. Westerlund kertoo muun muassa, kuinka päämajan laajahko asiakirja-aineisto kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ja luutnantti Eero Neron käskyistä ja teoista poltettiin Mikkelissä alkusyksystä 1944.

Teksti Jukka Parkkari