Natsien pohjoinen vankileirien saaristo oli suurempi kuin tiedettiin – Saksa piti Lapissa lähes 200:aa vankileiriä
Yle
Natsi-Saksalla oli vankileirejä Lapissa ja Pohjois-Suomessa 2. maailmansodan aikana enemmän kuin tähän asti on tiedetty.
 |
Arkeologit
ja harrastajat rapsuttavat lastoilla varovasti pohjoista mäntykangasta
nelostien varressa Inarin ja Kaamasen välillä. Tämä metsä kätkee toisen
maailmansodan aikaisen natsi-Saksan vankileirin jäännökset. Näkyvin
pilkistää vain ruostuvien säilykepurkkien ja kamiinoiden jäänteitä.
Saksan armeija tuhosi leirin rakennelmat vetäytyessään kohti Norjaa
syksyllä 1944.
Nyt
leirin jäänteitä tutkitaan ensimmäistä kertaa arkeologien johdolla.
Aiemman historiatutkimuksen perusteella tiedetään vankien olleen
neuvostoliittolaisia sotavankeja, joilla teetettiin metsä- ja tietöitä.
Arkeologi Oula Seitsonen Helsingin yliopistosta on vuosia kaivanut
leirejä Lapissa vuodesta 2009.
–
Kun aloitettiin, niin tunnettiin vajaa sata vankileirikohdetta,
saksalaisten vetämää vankileirikohdetta Suomen Lapin alueelta ja nyt
Pohjois-Suomen alueella näiden tunnettujen kohteiden määrä on liki
tuplaantunut tähän mennessä, että nyt on vajaa 200 kohdetta, sanoo
arkeologi Oula Seitsonen.
Natsi-Saksan
jättämiä kohteita ovat selvittäneet Helsingin ja Oulun yliopistojen ja
Metsähallituksen arkeologit ja muut tutkijat. Nyt meneillään oleva
tutkimushanke on Helsingin ja Oulun yliopistojen ja nimeltään Lapin
synkkä kulttuuriperintö.
Leirien kaivauksissa on löytynyt mm. säilykepurkkien, astioiden, sotatarvikkeiden ja asusteiden jäänteitä.
–
Itse tehtyjen kengänpohjien jäänteet ja niitten työstöjäte eli
kuminpalaset mitä vangit on kenkiä itselleen askarrelleet, niin ne ovat
tämmöinen paras merkki vankien läsnäolosta.
Joukkohautojen tutkinta seuraava askel?
Historioitsijat
ovat arvioineet saksalaisilla olleen näillä pohjoisilla leireillä 30
000 vankia. Tuhansia kuoli nälkään ja muihin rasituksiin. Vainajien
jäänteitä ei ole ainakaan vielä tutkittu.
–
Meillä ei näissä tutkimuksissa ole olleet fokuksessa joukkohaudat ja
hautapaikat, mutta se tulevaisuudessa voisi olla ihan potentiaalinen
tutkimussuunta, sanoo arkeologi Oula Seitsonen.
Natsi-Saksan
Lapin vankileirien uhrit ovat tuntemattomia. Tappion uhatessa natsit
hävittivät leirien arkistot. Kaivauksissa on löydetty poltettujen
mappien jäänteitä. Tuntemattomuudesta kertoo myös täällä Inarin
Hyljelahden leirin alueella Suomi-Neuvostoliitto – seuran aikanaan
pystyttämä muistomerkki. Paadessa on luku 50, muttei yhtään nimeä.
Kuolemanleirien lapset
Kokoontumispaikkana on sota-ajan suomalaisille tuttu hotellirakennus. Se tunnettiin jatkosodan vuosina Äänislinnan keskustassa nimellä Pohjola.
Talvisodan alla valmistunut kolossaalinen hotelli vaurioitui pahoin jatkosodan ilmapommituksissa. Venäläisten uudelleen rakentama hotelli avattiin Karjalan vapauttamispäivänä 26. heinäkuuta 1948.
Pöydän ympärille istuutuu viisi iäkästä karjalaista, joiden lapsuuden kokemukset suomalaisten keskitysleireistä ovat järkyttäviä.
”Lapsuus riistettiin minulta. Sitä ei ollut lainkaan”, parahtaa Äänisniemeltä kotoisin oleva Tamara Kardaš.
Itä-Karjalaan perustettiin Päämajan käskyllä jatkosodan vuosina kaikkiaan 14 keskitysleiriä, joista seitsemän sijaitsi Petroskoissa.
Leirien nimi vaihdettiin vuodesta 1943 lähtien siirtoleiriksi, koska keskitysleiristä heijastui Saksasta huono kaiku.
Suomalaiset siirsivät leireille sodan jaloista venäläistä siviiliväestöä; naisia, lapsia ja vanhuksia. Leirit purettiin vasta kesällä 1944, kun suomalaisten vetäytyivät Petroskoista.
Suomalaiset miehittivät Itä-Karjalaa tuhatkunta päivää 1941–44.
”Olin kolmevuotias, kun jouduin leirille. Olen kiitollinen äidille ja vanhemmille sisaruksille, että selvisin hengissä”, Kardaš jatkaa.
Kardaš pakotettiin leirille yli kahdeksi vuodeksi, tammikuusta 1942 kesäkuuhun 1944 saakka. Leiriläisten ihmisarvoa loukattiin, vaikkei Kardaš kaikkea julmuutta silloin ymmärtänyt.
Joku vanki niskuroi, hidasteli tai yritti puhua venäjäksi. Hän sai heti kiväärinperästä. Venäjäksi puhuminen ja laulaminen oli kielletty. Se ärsytti vartijoita, jotka eivät osanneet kieltä. Kun eivät ymmärtäneet, he tulkitsivat vankien punovan juonia.
Aavehyökkäys
Klaudia Nuppijeva, 72, pelästyi pahan päiväisesti suomalaisjoukkojen hiihtäessä hänen kotikyläänsä Rimiin Karhumäen lähistöllä myöhäissyksyllä 1941.
Synkät
leirimuistot eivät koskaan unohdu, kertovat Klaudia Nuppijeva (oik.),
Alevna Zukova, Ivan Maksim, Tamara Kardaš ja Antonia Kalkaseva. Kuva:
Pekka Nieminen.
”Suomalaiset ilmestyivät yllättäen metsästä. Meidät komennettiin heti jättämään koti. Valmis ateria jäi liedelle, ruokaa komeroon ja lehmä navettaan. Aluksi meidät vietiin autioon taloon”, äidin ja viiden sisaren kanssa muuttokomennon saanut Nuppijeva muistelee.
Äiti lähti salaa takaisin kotiin ja palasi lehmän kanssa lastensa luokse. Lehmä teurastettiin ja liha piilotettiin varastoon.
Rangaistus seurasi välittömästi, kun suomalaiset löysivät lihakätkön. Suomalaissotilaat olivat vihaisia äidille.
”Liha takavarikoitiin ja äiti vangittiin. Hänet palautettiin runsas vuosi myöhemmin leirille.” Lapset pelästyivät, kun takaisin tuli apaattinen ja mielisairas äiti. Hän ei koskaan toipunut ennalleen. Äiti kuoli huhtikuussa 1945.
Kuusi lasta jäi orvoiksi.
Nälkä tappoi
Lähes 300 000 asukkaan Petroskoin keskustaa halkoo Lenina-katu, jonka autoliikenne humisee taustalla.Ulkona Karjalan talvi puree jäätävästi. Äänisen aavalta ulapalta tuleva hyinen tuuli pureutuu vaatteidenkin läpi.
Erityisen kylmä ja kalsea oli talvi Itä-Karjalassa 70 vuotta sitten. Ruokaa oli vähän ja puute näkyi leireillä.
Talvella 1942 kuoli leireillä kuukausittain nälkään jopa 500–600 venäläisvankia. Tuolloin leirien vankimäärä oli suurimmillaan.
Lähes 24 000 venäläistä oli vangittu talvella 1942 Itä-Karjalan keskitysleireille.
Nälkä ja sairaudet tappoivat vangittuja leiriläisiä. Jäljellä oli vuoden 1942 lopulla enää noin 14 000 leiriläistä.
Suhteellisesti eniten leireillä kuoli vastasyntyneitä lapsia. Naiset, jotka imettivät vauvojaan, menehtyivät pian aliravitsemukseen. Pian kuolee myös vainajan pienokainen. Nämä imeväiset, alle nelivuotiaat, eivät ensi kesää näe.
Saunakauhua
Leiriläisten muistavat yhtenä kauhistuttavimmista kokemuksista saunan. Varsinkin lapsille ensi kokemus saunasta oli pelottava.”Suomalaiset komensivat meidät pakolla tulikuumaan saunaan. Saunan jälkeen meitä kasteltiin jääkylmällä vedellä. Monet lapsista menettivät tajuntansa”, Nuppijeva kertoo.
Leiriläiset kammoksuivat myös veren luovutusta. Hyväkuntoisimmilta leiriläisiltä otettiin väkisin verta.
Leiriläisten unelma liittyi aina syömiseen. Nälkä kurni vatsoissa päivät ja yöt.
Nälkäiset lapset ryömivät piikkilanka-aitojen alitse, kun kävivät etsimässä ruokaa leirin ulkopuolelta.
Osa leirin vartijoista suhtautui lasten reissuihin ymmärtäväisesti. He katsoivat muualle, kun lapset ryömivät piikkilanka-aitojen alitse. Toisinaan vanhemmat vangit lähettivät lapsia kaupungille kerjäämään suomalaissotilailta ruokaa ja rahaa.
Suomalaiset sotilaat antoivat nälkäisille lapsille usein leipää, sokeria ja jopa elintarvikekuponkeja. Ne kävivät leirissä valuutasta. Kupongit siirtyivät nopeasti leirien ja työmaiden mustan pörssin kiertoon. Kaupan teko oli kielletty, mutta vartijat itse pyörittivät sitä.
Nuppijeva muistelee suomalaisten vetäytymistä Petroskoissa 26.–27. kesäkuuta 1944 sekasorron aikana. Kadut olivat täynnä väkeä.
”Pelkäsin kovasti mitä tapahtuu. Osa lapsista juoksi etsimään ruokaa, heti kun meidät vapautettiin leiriltä. Kun lapset pääsivät ruokavarastojen luokse, venäläissotilaat alkoivat ampua heitä.”
”Komensin siskoani kauhuissani, Raisa älä mene sinne”, Nuppijeva kertoo.
Marsalkan vierailu
Antonia Kalkaseva, 88, kuuntelee mietteliäänä vieressä istuvien sotamuistoja.Onnellinen lapsuus Äänisen rannalla muutaman talon kylässä päättyi sotaan.
Hänen perheensä valmistautui sotaan varastoimalla ruokaa. Kolhoosissa työskennelleet isä ja äiti olivat piilottaneet ruokaa, ennen kuin isä joutui rintamalle.
”Suomalaiset ilmestyvät hiihtäen myös meidän kylään. Kuulustelut alkoivat välittömästi. Meiltä vaadittiin partisaanien ilmiantamista, mutta emme tienneet asiasta mitään”, Kalkaseva kertoo.
Kuudesta lapsesta vanhin oli 17-vuotias. Vanhimmat lapset ja äiti määrättiin metsätöihin, nuorimmat lapset joutuivat leirille.
”Kaadoimme puita aamusta iltaan. Meille oli määrätty normit, jotka piti päivän aikana täyttää. Jos tavoitteeseen ei päässyt, vähennettiin ruoka-annosta.”
Kalkaseva oli tuolloin 15-vuotias. Hän sairastui ja joutui sairaalaan.
Sairaalassa vieraili myös Suomen armeijan ylipäällikkö C.G. Mannerheim. Tapaamisesta tuli ikimuistoinen.
”Mannerheim oli pitkä ja ryhdikäs mies. Hän oli pukenut valkoisen lääkärintakin sotilaspuvun päälle. Kun Mannerheim tuli kohdalleni, hän veti päähineen päästäni.”
Kalkaseva oli piilottanut pitkät lettinsä päähineen sisään.
”Mannerheim torui minua ja sanoi, että hiukset pitää ajattaa pois.”
Sairaalasta Mannerheim asteli toiseen rakennukseen, jossa naiset seuloivat matoja jauhoista. Mannerheim kyseli kummissaan, mitä naiset oikein tekevät.
Tällä Petroskoin-vierailulla Mannerheim nyrjäytti mukulakivikadulla nilkkansa.
Kuolemaa liukuhihnalta
Kalkaseva siirrettiin parantumisen jälkeen takaisin työleirille. Kuorma-auton lavalla kyyti oli kylmää.”Työ oli todella raskasta. Jouduimme nostamaan uppotukkeja Äänisestä. Suomalaiset vartijat uhkailivat koko ajan tappavansa meidät, jos emme työskentele ahkerasti.”
Leiriläisten elämä jatkui ankeana. Nälkä ja taudit tappoivat kituuttaen. Myös vartijoiden raaka väkivalta kohdistui leiriläisiin.
”Mieliala oli matalalla. Olimme varmoja, että myös meidät tapetaan”, Kalkaseva jatkaa.
Vartijoista erottui myös muutamia sadisteja, jotka nauttivat väkivallasta.
Rangaistava oli tuotu parakista ulos alusvaatteisillaan, hänet kasteltiin kylmällä vedellä ja hakattiin pampulla hiljaiseksi. Siihen saattoi mennä kymmenkunta minuuttia, tosinaan varttitunti. Käsittelyn jälkeen rangaistun oli sanottava pamputtajalleen ”kiitos”. Sen oli tapahduttava suomen kielellä.
Leirin pihamaalla lojui joka puolella ruumiita, joita siirrettiin kiirehtimättä puulaatikoihin.
Kalkeseva ei tiennyt, minne puulaatikot lopulta vietiin. Myös hänen lähisukulaisiaan oli kuolleiden joukossa.
Olemme haudanneet joka päivä viisikymmentä tai seitsemänkymmentä vainajaa. Kuolinsyyt olivat useimmiten punatauti, tuberkuloosi ja lavantauti; ehkä myös yksinkertaisesti nälkä ja heikkous. Ja sitten vartijoiden rankaisukäytännöt verottavat väkeä.
Vaiettu häpeä
Suomessa Itä-Karjalan leireistä vaiettiin vuosikymmeniksi. Suomalaissotilaat syyllistyivät leireillä myös sotarikoksiin. Vasta Karjalan arkistojen avautuminen paljasti 1990-luvun loppupuolella leirien määrän ja siellä tehdyt sotarikokset.Vankeja pahoinpideltiin ja jätettiin kuolemaan.
Joku vankijoukosta kompuroi, pyörtyi ja kaatui nenälleen. Vartija säntäsi paikalle muutamalla loikalla ja löi kompastelijaa kiväärinperällä selkään.
Ivan Maksimin näki vierestä, kuinka vartijat pieksivät hänen isänsä niin pahasti, että tämä kuoli vammoihinsa. Isää jäi kaipaamaan vaimo ja kymmenen lasta.
”Isäni oli iäkäs mies, 60-vuotias. Hän kävi päivätöissä leirin ulkopuolella, purkamassa Onegan traktoritehtaan raunioita. Koskaan minulle ei selvinnyt, miksi isäni tapettiin”, 80-vuotias Maksimin ihmettelee.
Maksimin muistaa leirivuosilta rikin kitkerän tuoksun. Suomalaiset karkottivat rikkiä polttamalla syöpäläisiä leiriläisten vaatteista ja ruumiista.
”Syöpäläisiä tapettiin tulikuumassa saunassa. Lämpötila saunassa oli 140 astetta ja vettä vähän. Pidin päätä vesivadissa, sillä saunassa piti olla 20 minuuttia. Näin selvisin hengissä”, Maksimin kertoo.
Leirillä kuoli isän lisäksi myös useita hänen lähisukulaisiaan.
Leiriltä sotaan
Alevtina Zukova, 83, ryömi päivittäin piikkilankojen alta kaupungille.Hän oli tavannut sattumalta kadulla suomalaislotan, joka palkkasi tytön päivätöihin. Zukova kantoi lotalle vettä ja pilkkoi puita.
”Leirillä oli ruoka-annoksena kupillinen jauhoa ja yksi silli. Sain töistäni ulkopuolelta palkkiona ruokaa, jota toin leirille”, Zukova muistelee.
Leirillä oli jatkuvasti myös kylmä, sillä parakkien ikkunat oli lyöty hajalle.
Jevgeni Lahin, 86, joutui keväällä 1943 kaivamaan hautoja Petroskoin ulkopuolella.
”Kun hautojen kaivuu päättyi, minut ja perheeni siirrettiin Prääsän kylään metsätöihin. Olot olivat siellä paremmat kuin Petroskoissa. Saimme jopa ruokakuponkeja.”
Talvella 1944 Lahin veti hevosella puita metsästä. Hän sai palkaksi myös Suomen markkoja.
”Tuntui ruhtinaalliselta, kun liftasin tukkiautoon. Minulla oli Petroskoissa käydessäni markkoja taskussa, sain ostaa ruokaa ja vatsan täyteen.”
Lahinin sota alkoi, kun puna-armeija oli vapauttanut leiriläiset. Kaikki vapaat nuoret venäläismiehet kutsuttiin armeijaan. Myös 18-vuotias Lahin joutui sotaan.
Lyhyttä koulutusta seurasi sotakomennus Murmansk–Petsamo-rintamalla.
”Odotimme pohjoisessa käskyä hyökätä Suomeen. Sitä ei koskaan tullut. Meille kerrottiin, että Stalin halusi kunnioittaa Leninin tahtoa Suomen itsenäisyydestä. Vallankumousjuhlan 7. marraskuuta 1944 vietin Norjassa”, Lahin kertoo.
Lahin siirrettiin Murmanskista Ukrainaan ja keväällä hän ehti taistella vielä Oder-joella.
Konekiväärin luodit päättivät sodan, mutta Lahin toipui sodan jälkeen haavoistaan vielä puolisen vuotta sotasairaalassa.
Sodan järkyttävät muistot leiriltä ja rintamalta seuraavat Lahinia hautaan saakka.
Vankileirin varjo
Painajainen ja vaino jatkuivat vuosia leiriajan jälkeen. Viranomaiset tarkkailivat leirilapsia kauan sodan jälkeen.”Meidät luokiteltiin epäluotettavaksi, kansan viholliseksi, koska olimme olleet vihollisen vankileirillä. Minua vainottiin ja turvallisuuspalvelu kuulusteli usein. Aina kun täytin henkilötietoja, tuli eteeni kysymys: oletko ollut vankileirillä?” Tamara Kardaš muistelee.
Hän halusi myöhemmin ammatin lasten parista, koska omasta lapsuudesta jäivät kokematta lelut ja leikit.
”Lastenhoitajana sain työskennellä lasten kanssa loppuikäni. Siitä olen elämälle kiitollinen”, 73-vuotias Kardaš kertoo.
Siteet Suomeen
Sodan jälkeen Klaudia Nuppijevan otti kasvattilapsekseen aikoinaan Amerikassa asunut suomalainen Kerttu Lehto, joka muutti asumaan Suomeen heti, kun se oli mahdollista vuonna 1991.Nuppijevan siteet Suomeen ovat säilyneet tiiviinä näihin päiviin saakka.
Kasvattiäiti kuoli 88-vuotiaana 2004 Helsingissä, jossa Nuppijeva on vieraillut useita kertoja.
Nuppijevan kahdesta aikuisesta lapsesta pojan Mihailin tytär Jekaterina asuu perheineen Jyväskylässä. Petroskoin yliopiston fysiikan ja tekniikan tiedekunnasta valmistunut Jekaterina opiskeli Jyväskylässä musiikkia.
Nuppijevan tytär Ljudmila on puolestaan naimisissa inkerinsuomalaisen Viktor Nevalaisen kanssa.
Ljudmila ja Viktor suunnittelevat kolmen lapsensa kanssa muuttoa Suomeen.
Kursivoidut lainaukset teoksesta Pekka Manninen: Äänislinna (Helsinki-kirjat, 2011).
Antonia
Kalkaseva ja Klaudia Nuppijeva seisovat entisen keskitysleirin
alueella. Muistomerkki kertoo paikan synkästä historiasta. Kuva: Pekka
Nieminen.
Etujärjestön rivit harvenevat
Entiset siviilivangit perustivat Karjalassa 1989 etujärjestön, jonka päätavoitteena on ollut saada korvauksia sotavuosien kärsimyksistä.Järjestö on ponnekkaalla toiminnalla hankkinut jäsenille myös taloudellisia etuja.
Presidentti Boris Jeltsin myönsi entisille vangeille 50 prosentin alennuksen asuin- ja kotipuhelinmaksuista.
Heille on maksettu noin 3000–4000 ruplaa (75–100 euroa) lisää kuukausieläkkeeseen vuodesta 2005 lähtien.
Sen sijaan sotaveteraanien omaisten saamaa hautauskorvausta ei ole myönnetty entisten vankien läheisille.
Järjestö toivoo, että myös Suomi hoitaisi velvollisuutensa ja maksaisi korvauksia leiriläisille.
Esimerkkinä on Saksa, joka on maksanut entisille sota-ajan vangeille korvauksia ympäri maailman.
”Olemme kahdesti vedonneet asiassa Suomen presidenttiin vuosina 1994 ja 2004. Turhaan.
Vastauksena on tullut, ettei Suomi maksa ulkomaan kansalaisille korvauksia”, kertoo järjestön puheenjohtajana toimiva Klaudia Nuppijeva.
Järjestön nimen sanatarkka suomennos on ”Entisten alaikäisten keskitysleirivankien Karjalan liitto”.
Petroskoissa järjestön jäsenillä on kerran viikossa iltapäivätapaaminen. Siviilivankien muistopäivää 11.4. kunnioitetaan hiljentymällä Peskin hautausmaan muistomerkin äärelle.
Hautausmaalla lepää noin 7 000 entistä vankia.
”Olemme kääntyneet korvausvaatimuksessa myös EU:n ihmisoikeustuomioistuimen ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelin puoleen. Toistaiseksi tuloksetta.”
Korvausten haku on toistaiseksi keskeytynyt. Nuppijeva laskeskelee, että oikeuskanteessa yksistään asianajajien kulut nousisivat yli 200 000 euron.
”Mistä meillä on sellaiset rahat?” Nuppijeva kysyy.
Samaan aikaan järjestön väki ikääntyy ja harvenee. Nuppijeva laskee, että kaikkiaan 32 000 karjalaista koki leirien kauhut vuosina 1941–44.
Karjalassa entisten siviilivankien järjestöön kuului 5 900 jäsentä vuonna 2004, nyt enää 4 700.
Heistä Petroskoissa asuu noin kaksi tuhatta.
Seuran haastatteluun piti osallistua myös äskettäin 80 vuotta täyttänyt entinen vanki Ivan Morjehodov. Hänet haudattiin juuri haastattelupäivänä.
Suomalaiset vankileirit: Vankeja ammuttiin ja asiakirjat tuhottiin
Suomen vankileirit
Siirtoleiri nro 5:n aitaus Petroskoissa nuvostojoukkojen saavuttua
kesällä 1944. Kuva Venäjän valtiollinen elo- ja valokuva arkisto
Suomen jatkosodan aikaisten sotavankileirien korkeaa kuolleisuutta on
usein taivasteltu; vertailuja on tehty jopa japanilaisten erityisestä
julmuudestaan tunnettuihin sotavankileireihin.Suurimmat syyt suureen sotavankikuolleisuuteen olivat taudit ja nälkä, jotka usein kietoutuivat toisiinsa. Mutta myös toista tuhatta sotavankia ammuttiin. Nälkään kuoleminen johtui pääasiassa siitä, että vangeille tarkoitettu ruoka ei mennyt perille. Muonaa vohkittiin monessa portaassa.
Jatkosodan aikana suomalaiset ottivat noin 67 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Näistä rekisteröidyistä vangeista kuoli yhteensä 19 085 henkeä eli 30, 3 prosenttia. Naispuolisia sotavankeja oli 208. Suomalaisten leireillä heistä kuoli neljä.
Näihin lukuihin on päätynyt dosentti Lars Westerlund juuri ilmestyneessä perusteellisessa tutkimuksessaan Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus (SKS). Westerlund toimii Kansallisarkiston Sotasurmat -projektin tutkimusjohtajana.
Yli 400-sivuisesta selvityksestä voi päätellä, että sotavankisurmien tutkiminen ei ole ollut helppoa. Asiakirjoja ja tilastoja on toki paljon, mutta kaikki arkistoaineisto ei suinkaan ole tallella. Runsaasti papereita on hävitetty tahallisesti jopa korkeiden upseerien määräyksestä.
Saatavilla olevat tiedot ovat lisäksi usein epätarkkoja. Esimerkiksi kuolinsyyksi on saatettu merkitä vain ”ammuttu” erittelemättä sen tarkemmin teloituksen syytä. Kokenut tutkija ei varmasti mielellään joudu usein turvautumaan ilmaisuun ”lienee syytä otaksua”.
Westerlund esittää ammuttujen sotavankien tarkaksi määräksi 1 019 eli 5,3 prosenttia kaikista sotavangeista.
Asiakirjoja hävitettiin
Westerlund on löytänyt myös tahallisesti kirjattuja vääriä tietoja vankikuolemista: ”Nastolan järjestelyleirillä ammuttiin kesäkuussa 1942 kuusi neuvostovankia, joiden sotavankikortteihin merkittiin muu kuolinsyy.”Tutkija osoittaakin, että leirejä johtavilla upseereilla oli tapana merkitä sotavankien ampumisen syyksi karkaaminen, sillä ”muuten riskinä oli, että ylemmät sotilasviranomaiset olisivat voineet esittää kiusallisia kysymyksiä ja selvitysvaatimuksia”.
Juuri sotavankien ampumisiin liittyviä asiakirjoja hävitettiin. Westerlund kertoo muun muassa, kuinka päämajan laajahko asiakirja-aineisto kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ja luutnantti Eero Neron käskyistä ja teoista poltettiin Mikkelissä alkusyksystä 1944.
Teksti Jukka Parkkari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti