Porssi-romahdus

Oliko romahdus sitten sellainen, että siitä kannattaisi nostaa minkäänlaista "älä mölöä"? Ei tuosta nyt sellaista saa aikaiseksi, kun vain muutaman prosentin putoaa, mutta oletan kyseessä on Trumpp, jonka niskaan voidaan nyt sysätä kaikki mikä yeensä voi olla mahdollista.

Dow Jones -indeksin 4,6 prosentin pudotust

 5. Liittyykö Trumpin politiikka jotenkin tapahtuneeseen?
Presidentti Donald Trump on edeltäjistään poiketen pyrkinyt ottamaan kaiken irti maansa talouden hyvästä kehityksestä ja pörssikurssien noususta ensimmäisen virkavuotensa aikana, vaikka presidentin keinot vaikuttaa markkinoihin ovat rajalliset.

Luvut ovat kiistatta vaikuttavat: Trumpin 8. marraskuuta pidettyjen virkaanastujaisten jälkeen Dow Jones -indeksi oli kohonnut peräti 45 prosenttia käydessään ylimmällä tasollaan 26. tammikuuta.

Suuri vaikutus sekä pörssikurssien nousuun että maanantain rojahdukseen on ollut Trumpin ja republikaanien verouudistuksella, jonka myötä yritysten maksamaa yhteisöveroa päätettiin alentaa merkittävästi. Uudistuksen maksamiseksi Yhdysvallat on joutunut laskemaan liikkeelle lisää valtion velkakirjoja, jolla on ollut niihin hintaa alentava vaikutus. CNN:n mukaan myös huoli velkakirjojen hintojen kehityksestä vauhditti maanantain tapahtumia.

Tavallisesti presidentit ovat pidättäytyneet taloudella kehuskelusta, sillä kohoavat kurssit tulevat yleensä jossain vaiheessa alas. Maanantaina Trump joutuikin jo vastaamaan kysymyksiin maan talouden tilasta. Valkoinen talo vakuutti Yhdysvaltojen talouden olevan edelleen ”poikkeuksellisen vahva”, ja katseiden olevan pitkän tähtäimen tavoitteissa.

– Presidentin veronalennukset ja sääntelyuudistukset vahvistavat Yhdysvaltojen taloutta entisestään ja lisäävät edelleen amerikkalaisten vaurautta, Valkoisen talon tiedottaja Sarah Sanders totesi.

Mistä romahdus johtuu, onko syytä paniikkiin? – 5 kysymystä ja vastausta Yhdysvaltojen pörssinotkahduksesta


Yhdysvaltojen historiallinen pörssinotkahdus kävi kalliiksi sijoittajille.
New Yorkin pörssissä Dow Jones -teollisuusindeksi jäi maanantaina kaupankäynnin päättyessä 4,6 prosenttia miinukselle sijoittajien huolen korkojen tulossa olevasta noususta kasvaessa. Pisteissä mitattuna pudotus oli kaikkien aikojen suurin ja prosenteissakin pahin notkahdus yli kuuteen vuoteen.

1. Mistä maanantain romahdus johtuu?
Yhdysvalloissa talous on kasvanut tasaisesti jo vuosia ja työttömyys on ennätyksellisen alhaalla. Samaan aikaan inflaatio eli hintojen nousu on kuitenkin pysynyt varsin matalana. Tähän vaikuttanut myös Yhdysvalloissa keskuspankin pitkään harjoittama elvytys.

Kun merkkejä inflaation kasvusta on alkanut ilmaantua maailman talouksien elpymisen myötä, on osakemarkkinoilla herännyt huoli siitä, että Yhdysvaltain keskuspankki nostaa korkotasoaan enemmän kuin se on aiemmin kertonut. Rahan kallistuminen tarkoittaisi pörssiyritysten tuottojen pienenemistä. Merkittävin syy osakekurssien äkilliselle laskulle on sijoittajien huoli osakkeidensa tuotoista.

Pitkään jatkuneen nousun seurauksena osakemarkkinoilla on myös ilmaa, jonka ulospääsy on luonnollista. Muun muassa Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan varoitti viime viikolla sekä osakemarkkinoihin että valtion obligaatioihin liittyvän kuplan puhkeamisesta.

2. Onko syytä huoleen?
Maanantain pudotuksen jälkeen julkaistut uutisotsikot toivat nopeasti mieleen finanssikriisiä edeltäneen ajan. Pisteissä mitattuna Dow Jones -indeksi putosikin rajummin kuin tuona aikana: romahdusta tuli päivän päätteeksi 1175 pistettä, kun vuonna 2008 pahimpana yksittäisenä päivänä lasku oli vain 777 pistettä.

Nyt ollaan kuitenkin aivan eri tilanteessa kuin tuolloin, sillä Yhdysvaltain talous on vahva ja pörssikurssit ovat nousseet kuukausikaupalla ennen viime päivien notkahdusta. Prosenteissa tarkasteltuna pudotus olikin vähemmän raju.

Dow Jones -indeksin 4,6 prosentin pudotusta voi verrata 508 pisteen notkahdukseen vuonna 1987, joka oli 22,6 prosenttia silloisten markkinoiden arvosta. Uutistoimisto AP:n mukaan nyt nähty pudotus oli prosenteissa vasta sadanneksi suurin indeksin historian aikana.

Muun muassa New York Times kehottaa analyysissaan tarkastelemaan eilen nähtyä pudotusta pitkällä aikajänteellä. Kuukausia kestäneen nousun jälkeen kurssit asettuivat suunnilleen sinne, missä ne olivat joulukuun puolivälissä. Monet asiantuntijat pitävät nyt nähtyä laskua normaalina ja jopa tervetulleena sen osakemarkkinoita tervehdyttävän vaikutuksen vuoksi.

Lehti myös huomauttaa S&P 500 -indeksin pudonneen samassa mittakaavassa myös tammikuussa 2016 ja elokuussa 2015. Kummastakin romahduksesta kurssit toipuivat ilman suurempaa vahinkoa.

3. Miten pudotus heijastuu maailmalle?
Talousveturina Yhdysvaltojen markkinoiden tapahtumat heijastuvat joka puolelle maailmaa. Tiistaina ensimmäisenä auenneet Aasian pörssit olivat tapahtuneen seurauksena laskussa: esimerkiksi Tokiossa Nikkei 225 -indeksi oli kaupankäynnin alkaessa 4,16 prosentin laskussa ja laski edelleen aamun aikana.

Myös Australiassa kurssit olivat aamulla laskussa ja Australian dollarin arvo heikkeni suhteessa Yhdysvaltain dollariin.

Euroopassa vaikutus nähdään kunnolla vasta kun paikalliset pörssit aukeavat tiistaiaamuna.

4. Miksi kurssit laskevat vaikka Yhdysvaltojen talous porskuttaa?
Pörssikurssit ja maan talous ovat kaksi eri asiaa jotka eivät usein seuraa toisiaan. Maanantain pörssinotkahduksen voi katsoa johtuneen siitä, että Yhdysvalloilla menee niin hyvin taloudellisesti.

– Huolena on, että Yhdysvaltojen taloudella menee liian hyvin, joka voisi tarkoittaa korkojen nousemista. Osakemarkkinat ovat menneet liian pitkälle ja ne on korjattava normaalille tasolle, sanoo australialaisen CommSec-meklariyhtiön johtaja Craig James brittilehti The Guardianille.

Inflaatio eli hintojen nousu tapahtuu nousukaudella, kun yritykset joutuvat maksamaan työntekijöilleen enemmän, ja tämän rahoittamiseksi myös tuotteiden hintoja on nostettava. Sekä Yhdysvalloissa että maailman talouksissa korkotaso on pysynyt pitkään alhaalla, mutta niiden on odotettu ennemmin tai myöhemmin alkavan nousta.


Talousuutispalvelu Bloomberg laski, kuinka suuren summan osakesijoittajat menettivät yhden päivän aikana kurssien pudottua. Laskelman mukaan hinta nousi tähtitieteelliseen 1,25 biljoonaan dollariin – reiluun biljoonaan eli tuhanteen miljardiin euroon.

Lukua voi suhteuttaa vaikka Suomen valtion budjettiin, jonka loppusumma vuodelle 2018 oli reilut 55 miljardia euroa. Sijoittajat siis menettivät Yhdysvalloissa osakeomistustensa arvosta yhden päivän aikana noin 18-kertaisen summan.

Yhdysvalloissa osakekurssit ovat olleet mukavassa nousussa sen jälkeen, kun presidentti Donald Trump ja republikaanit saivat läpi yritysten ja rikkaiden verotusta mukavasti alentavan verouudistuksensa. Tämä on tuonut lisää sijoituksia osakkeisiin. Bloombergin mukaan maanantain romahdus vastasi summaltaan verouudistuksen jälkeen markkinoille tullutta osakkeiden arvonnousua.

Tämä on sellainen porukka, jota en arvosta millään ihmiskuntaan kuuluvalla tavalla, he ovat lieroja, jotka rahastaa muiden omaisuudella ja kaupankäynnillä, ostaen ja myyden osakkeita, ja näin ovat kuin syöpä, joka on kaiken takana.

Arja-Paananen

Suomen pahin Venäjää vastustava provosoija Arja Paananen taas lempi aiheessaan, Putinin pilkkaaminen.

Kun ihmisen elämä menee siihen, miten loukkaa ja pilkkaa venäläisiä ja etenkin Putinia, on käsittämätön seikka. Ilta Sanomat on kyllä hyvin aniokkaasti mukana tässä, sen on tämän päivän muutkin sen uutiset osoittaneet.

Jotenkin on suorastaan kuvottavaa lukea näitä, joista Arja Paananen on todella yksi raukkamaisimmsita selkään puukottajista suomalaisita politiikan toimittajista jotke tekee kaikkensa, puukottaakseen ensisijaisesti Putinia. Hän ei vai kykene osoittamaan yhtään parempaa vaihtoehtoa, kuin ehkä jos Trump saisi johtaa mys Venäjää, niin silloin varmaan Arja olisi onnesta märkänä.

Suomen presidenttiparin elämässä on tapahtunut peräjälkeen monta asiaa, joista Venäjällä voidaan vain haaveilla, IS:n erikoistoimittaja Arja Paananen kirjoittaa Pietarista.

On siinä Vladimir Putinilla tekemistä, jos hän yrittää lyödä Sauli Niinistön kaikki saavutukset vielä tänä keväänä.

Ensin olisi saatava yli 69,9 prosenttia Venäjällä asuvista äänestäjistä aivan oikeasti vaaliuurnille.

Sitten pitäisi napata itselle rehellisin keinoin yli 62,6 prosenttia äänistä.

Ja tämän jälkeen olisi ilahdutettava kansaa jollain vielä vähän mojovammalla uutisella kuin pienen vauvan syntymällä.

Vakavasti puhuen tasavallan presidentti Sauli Niinistön, 69, ja rouva Jenni Haukion, 40, elämässä on tapahtunut viime aikoina monta sellaista asiaa, joiden vuoksi suomalaisia ihmetellään ja ehkä jopa vähän kadehditaankin maailmalla.

Esimerkiksi Venäjällä moni Niinistön ikätoveri ei olisi enää edes elossa, saati sitten lapsia hankkimassa. Miesten eliniänodote on maksimissaan 67 vuoden tietämillä eli yli kymmenen vuotta vähemmän kuin Suomessa.

Rouva Haukio synnytti 40-vuotiaana ensimmäisen lapsensa, synnytys tapahtui tavallisessa sairaalassa ja Niinistö oli mukana synnytyksessä. Perin kummallisia seikkoja kaikki venäläisestä näkökulmasta!

Isien läsnäoloa synnytyksessä kannustetaan Venäjällä nykyisin, mutta vanhat asenteet istuvat lujassa. Synnytykseen osallistuva isä on Venäjällä siksi yhä uutinen, varsinkin jos kyse on pienestä paikkakunnasta tai jonkinlaista perinteistä macho-mielikuvaa ylläpitävästä isästä.

Vauvauutinen on saanut venäläiset pohtimaan myös sitä, kuinka avoimesti Suomen presidentti kertoo yksityiselämästään.

Me suomalaiset tiedämme, kuka on Niinistön puoliso, ketkä ovat hänen lapsiaan aiemmasta liitosta ja mitä he tekevät, kun taas Putinin yksityiselämää varjellaan aivan kuin kyse olisi ydinaseiden laukaisukoodeista.

Huhujen mukaanhan myös Putinilla, 65, olisi uusi puoliso ja kenties jopa pieni lapsi tai lapsia, mutta minkäänlaista varmistusta asiaan ei ole saatu. Murhayritystä ja vallankaappausta pelkäävä Putin on sulkenut itsensä ja lähipiirinsä kultaiseen häkkiin, josta katsottuna Niinistön elämä saattaa aika ajoin näyttää jopa yllättävän kadehdittavalta.

Venäläisille selitetään, että Putinin yksityiselämä ei kuulu kansalle, sillä vain hänen työnsä jäljellä on merkitystä. Suomalaisittain asiasta on helppo olla eri mieltä.

Demokratiassa yksityiselämän tietty läpinäkyvyys varmistaa sen, että presidentin sukulaisista ei muodostu valtaklaania tai korruption pesäkettä.

Puoliso vaikuttaa väistämättä myös presidentin politiikkaan, ainakin oman arvomaailmansa kautta. Esimerkiksi Jenni Haukion tapauksessa hänen runoilijataustansa ja kiinnostus luontoon ovat asioita, jotka ovat tehneet Niinistöstä ehkä piirun verran paremman presidentin.

Presidentinvaaleissa Niinistö joutui haastetuksi useissa tiukoissa tenteissä, mikä on venäläisille myös hämmästys. Putinin ei ole koskaan tarvinnut osallistua vaaliväittelyihin, eikä hän varmasti ”alennu” moiseen joutavuuteen nytkään ennen maaliskuun 18. päivän vaaleja.

Venäläistoimittajat ihmettelivät sitäkin, kuinka koruttomasti Niinistö ilmestyi kampanjansa aikana tilaisuuksiin ja puhui ihmisten kanssa ilman valtavia turvatoimia.

Putin kiertää niin ikään ”kansan” parissa, mutta hänen lähelleen pääsevät vain etukäteen tarkistetut luottohenkilöt ja yleisötilaisuudet ovat pikemminkin ennalta ohjattuja näytelmiä kuin aitoja kohtaamisia.

Venäläistoimittajat hämmästelivät lisäksi, kuinka syvä luottamus suomalaisilla tuntuu olevan meidän omaan vaalijärjestelmäämme. Venäjällä vaalituloksen väärentämistä pidetään nykyisin itsestään selvänä asiana, eivätkä asialla ole suinkaan vieraat valtiot, vaan Venäjän oma valtiollinen koneisto aivan itse.

Kun Putin valitaan neljännelle presidenttikaudelleen maaliskuussa, hän voi hyvinkin päihittää Niinistön lukemat, mutta vain virallisissa tuloksissa.

Niinistö sen sijaan pääsi putinmaisiin lukuihin käymällä läpi vaalimyllyn oikeissa vaaleissa. Etukäteen pelättyä ”vaalikyberiskua” ei meillä myöskään nähty, mutta vaalikeskustelujen teemoissa, äänestäjien polarisoinnissa ja tiettyjen ehdokkaiden kampanjan ympärillä Venäjä onnistui silti kummittelemaan ansiokkaasti.

Venäjän aggression vuoksi maailmanpoliittinen tilanne on kiristynyt äärimmilleen sitten kylmän sodan. Vaalitenteissä puhuttiin jopa Venäjän ja Yhdysvaltain sotilaallisen konfliktin tai kolmannen maailmansodan mahdollisuudesta. Vielä kymmenen vuotta sitten koko ajatustakin olisi pidetty hourailuna.

Niinistö ja Haukio eivät tehneet vaalivauvaa, mutta heidän pienellä pojallaan on silti paljon symbolista merkitystä.

Presidenttiparin tulevaisuudenuskosta ja uskosta Suomeen kertoo paljon se, että he synnyttivät uutta elämää tähän maahan. Pelkojen synnyttäminen jääkin sitten aivan muiden presidenttien kontolle.

Presidentti peli

Alla oleva juttu on TS 19.01.2018 kirjoitus, jossa TS- on lähtenyt myös vaalityöhön Niinistön hyväksi

"Väyrynen on oikeassa siinä, että Urmas Paet myönsi vuonna 2014 tallenteen olevan aito.

Samalla Paet kuitenkin varoitti mediaa jakamasta sitä. Hän perusteli pyyntöään toteamalla, että kenenkään ei kannata alkaa levittää huhuja, jotka vain vaikeuttaisivat Ukrainan-tilannetta entisestään."

Kuitenkin jutu on käännetty tällaisilla kommenteilla provoluksi, "Ulkopoliittisen instituutin Venäjä- ja Ukraina-asiantuntija, ohjelmajohtaja Arkady Moshes toteaa Turun Sanomille, ettei Urmas Paetin ja Catherine Ashtonin hakkeroidun puhelinkeskustelun tallenne todista yhtään mitään."

Minulle tuo "Ulkopoliittinen instituutti" huutaa kilometrien päähän laitoksesta, joka on toistuvasti mustamaalannut Venäjää, ja nyt tuossakin kirjoituksessa otetaan oikein selkeästi esiin, että "Arkady Moshes" on venäläinen, joten saadaan kuva, että hänellä ei olisi muuta kuin asiantuntejina ominaisuus, mutta totuus on taatusti toinen.

Eräs tämän kesän Yle-uutinen (18.7.2014) kertoo Ulkopoliittisen instituutin (UPI) Venäjä-ohjelman johtajan Arkady Moshesin katsovan, että Euroopassa käydään täysimittaista sotaa. Tällaisella hysteerisellä sota-alarmismlla lietsotaan tietenkin Nato-myönteistä mielialaa. Viimeisimmässä Helsingin Sanomien haastattelussa (9.9.2014) Moshes ruoskii suomalaisia siitä, että uusien Venäjä-pakotteiden jarruttaminen on tuonut maallemme huonoa mainetta "kansainvälisessä yhteisössä" eli Amerikan ja Naton intressiä ajavassa juntassa.

UPI:n Nato-mielisyys ei  ole mikään yllätys, sillä sinne näyttää pesiytyneen Arkady Moshesin lisäksi muitakin maailmanpoliisi-Amerikan etua ajavia juutalaisia tahoja kuten tutkija Charly Salonius-Pasternak, jonka liberaalimädättävistä mielipiteistä Yle Watch on kertonut aiemmin. Syynä UPI:n yksisilmäiseen länsimielisyyteen löytyy vuonna 2010 sen johtajaksi valitusta Teija Tiilikaisesta, joka tunnetaan horjumattomana EU-fundamentalistina. Nykyään UPI:n tutkijakuntaan on valittu lähinnä Kokoomusta lähellä olevia EU-federalisteja, joiden tieteelliset ansiot ovat niukat, mutta jotka osaavat sujuvasti toistaa Kokoomuksen EU- ja Nato-linjauksia. Tyyppiesimerkki tällaisesta UPI:n "tutkijasta" on Mika Aaltola.

Nykyinen Amerikka ei ole enää wasp-eliitin hallussa, vaan sen politiikkaa ja mediaa hallitsevat itä- ja länsirannikon juutalaiset. Suomen liittyminen Natoon merkitsisi käytännössä myös sotilaallista alistumista juutalaiselle intressille. Kansainvälisen median kautta suomalaiset ja muut valkoiset eurooppalaiset ovat jo henkisesti sopeutettu juutalaista sisäryhmää hyödyttävään poltiikkaan, jossa valkoinen ei-juutalainen ulkoryhmä on saatu kannattamaan kansallista masokismia, loputonta maahanmuuttoa ja homoagendaa. Venäläisiä juutalaiset vihaavat yksinkertaisesti siitä syystä, ettei se ole Amerikan tapaan heidän kontrollissaan, vaikka Putin tunnetaankin ystävällisyydestään juutalaisia kohtaan.

Nyt kun puolustusministeri Jussi Niinistö katsoi asiakseen varoitella Gustav Hägglundia ”tulella leikkimisestä”, kun tämä oli Trumpin voiton jälkeen sanonut, että Ukraina voitaisiin jakaa, jotta saataisiin sota loppumaan, on syytä palauttaa mieliin, mistä tässä sodassa on alun perin ollut kysymys.

Lue lisää: Tässä lisää Maidanin tapahtumista

Nyt kun puolustusministeri Jussi Niinistö katsoi asiakseen varoitella Gustav Hägglundia ”tulella leikkimisestä”, kun tämä oli Trumpin voiton jälkeen sanonut, että Ukraina voitaisiin jakaa, jotta saataisiin sota loppumaan, on syytä palauttaa mieliin, mistä tässä sodassa on alun perin ollut kysymys. 

Lue lisää: http://www.taikaluukku.com/products/totuus-ukrainasta/

Nyt kun puolustusministeri Jussi Niinistö katsoi asiakseen varoitella Gustav Hägglundia ”tulella leikkimisestä”, kun tämä oli Trumpin voiton jälkeen sanonut, että Ukraina voitaisiin jakaa, jotta saataisiin sota loppumaan, on syytä palauttaa mieliin, mistä tässä sodassa on alun perin ollut kysymys. 

Lue lisää: http://www.taikaluukku.com/products/totuus-ukrainasta/

Sitten itse juttu joka oli tämänpäivän lehdessä TS 19.01.2018

Paavo Väyrynen jakaa Kremlin propagandakoneen skuuppia

Presidenttiehdokas moittii suomalaismedian uutisointia Ukrainan kriisistä yksipuoliseksi. Niinpä hän levittää itse hakkeroinnin jälkeen Venäjän median käsiin päätynyttä tallennetta.

 

Presidenttiehdokas Paavo Väyrynen jakoi tällä viikolla blogissaan kiistanalaisen puhelutallenteen.

Alun perin vuonna 2014 jaetulla Youtube-videolla Viron entinen ulkoministeri Urmas Paet keskustelee EU:n ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Catherine Ashtonin kanssa Kiovan Maidanin aukion verilöylystä, jonka seurauksena Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh lähti maanpakoon helmikuussa 2014.

Videolla kuullaan Paetin kertovan, että tarkka-ampujien ampumat kuolettavat laukaukset eivät tulleet hallituksen puolelta, vaan opposition joukoista. 

– Tässä on kaksi autenttista tallennetta, ja ne osoittavat jotain [Maidanin] tapahtumista, Väyrynen perusteli Turun Sanomille, miksi hän levittää kyseistä videota.

Mainitsemallaan toisella tallenteella Väyrynen viittaa jakamansa Youtube-videon loppuosaan.

Siinä Yhdysvaltain silloinen apulaisulkoministeri Victoria Nuland keskustelee Yhdysvaltain tuolloisen Ukrainan suurlähettilään Geoffrey Pyattin kanssa Ukrainan uuden hallituksen muodostamisesta.

Kremlin rahoittama Russia Today -uutiskanava sai vuonna 2014 Paetin ja Ashtonin hakkeroidusta puhelinkeskustelusta tehdyn tallenteen käsiinsä ja julkaisi sen.

 

Julkaisun jälkeen Venäjän valtiojohtoinen media alkoi levittää tallennetta ”todisteena” siitä, kuinka Maidanin verilöylyn junailivatkin Yhdysvaltain tukemat fasistiset ja uusnatsistiset ryhmät.

Muun muassa Toimittajat ilman rajoja -järjestö on syyttänyt Russia Today -kanavaa Kremlin propagandan levittämisestä. Väyrysen mukaan hänen videojaossaan ei ole kuitenkaan kyse Russia Todayn uskottavuudesta.

– Videon sävy on poleeminen, sillä se on amerikkalaisille suunnattu, mutta tosiasiat ovat olennaiset. Jos Urmas kertoo luottavansa lähteisiin, on sillä todistusvoimaa.

Väyrynen on oikeassa siinä, että Urmas Paet myönsi vuonna 2014 tallenteen olevan aito.

Samalla Paet kuitenkin varoitti mediaa jakamasta sitä. Hän perusteli pyyntöään toteamalla, että kenenkään ei kannata alkaa levittää huhuja, jotka vain vaikeuttaisivat Ukrainan-tilannetta entisestään.

Paet korosti vain referoineensa puhelimessa Ashtonille tarinaa, jonka hänelle oli kertonut Kiovassa lääkäri Olga Bogolomets. Tämä käy ilmi myös puhelun puhtaaksikirjoituksesta.

Bogolomets puolestaan on julkisesti lausunut, ettei hän suinkaan väittänyt tarkka-ampujien toimineen opposition komennossa. Bogolometsin mukaan sellaisesta ei ole mitään todisteita.

Väyrynen kirjoitti aiheesta vierailtuaan keskiviikkona MTV:n Huomenta Suomi -ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin Ukrainan kriisistä. Haastattelussa Väyrynen totesi suomalaismedian uutisonnin kriisistä olleen yksipuolista.

Suomalaistoimittajia oli paikalla myös Maidanin veriyönä, mutta kukaan heistä ei raportoinut, että aukion ammuskelun taustalla olisivat olleet oppositiovoimat.

Voiko suomalaismedian tiedonvälitykseen luottaa, tai onko olemassa jokin syy olla uskomatta toimittajien raportointiin?

– He [suomalaistoimittajat] ovat olleet paikallista lähteiden varassa. Tiedotuskenttää hallitsivat opposition edustajat, joten muita lähteitä on ollut vaikea löytää, Väyrynen arvioi.

Väyrynen kertoo lähettäneensä samat videot myös presidentti Sauli Niinistölle jo uudenvuodenpäivänä 2015. Viestissään Niinistölle hän kirjoitti tuolloin, kuinka tiedotusilmapiiri on Suomessa ”järkyttävän yksipuolinen” ja ”myötäilee Yhdysvaltain oikeistopiirien propagandaa”. 

Väyrysen mukaan Niinistö ei koskaan vastannut kyseiseen viestiin.

Asiantuntija: Tallenne ei todista mitään 

( On merkillistä, että tallenne ei yllättävää kyllä todista mitään?) Miksi sitten CNN- jakamat tallenteet taas on aina totta? 

Sitten kysymys Ukrainassa ammutun matkustajakneen ohtalosta, miksi Hollanti on salannut kyaeisen koneen mustien laatikoiden sisällön, onko siellä ohjaamon keskusteluissa sellaisia seikkoja, jotka kertoisi mitä todella tapahtui?

Mistä on tullut käsky, jolla on määrätty UPI:n kanta Venäjä vastaiseksi?

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä- ja Ukraina-asiantuntija, ohjelmajohtaja Arkady Moshes toteaa Turun Sanomille, ettei Urmas Paetin ja Catherine Ashtonin hakkeroidun puhelinkeskustelun tallenne todista yhtään mitään.

Hän muistelee, ettei tallenteen julkaisu herättänyt maailmalla oikein minkäänlaisia reaktioita venäläismediaa lukuun ottamatta.

– Jos jokin saadaan haltuun hakkeroimalla, niin sitä on varsin vaikea käyttää argumenttina, Moshes toteaa.

Moshesin mukaan debattia siitä, kuka tai ketkä määräsivät tarkka-ampujia tulittamaan Maidanilla väkijoukkoon, ei ole saatua vietyä päätökseen.

Siitä on kuitenkin Moshesin mukaan laaja yhteisymmärrys, kumpi osapuoli aloitti väkivallan Ukrainassa.

– Valtaosa kansainvälisestä yhteisöstä on yksimielinen siitä, että Janukovitshin hallinto turvautui ensimmäisenä väkivaltaan, kun mellakkapoliisi hajotti väkivaltaisesti opiskelijoiden rauhanomaisen mielenosoituksen marraskuun lopulla 2013. Tämä tapahtuma johti Maidanin protesteihin.

– Se, kuka Maidanilla alkoi tulittaa, on jäänyt näyttämättä toteen, koska Ukrainan hallitus ei ole saanut vietyä tutkimuksia loppuun. Tähän on yhtenä syynä se, että monet epäillyistä, kuten presidentti Janukovitsh itse, piileskelevät parhaillaan jossain Venäjän puolella, Moshes toteaa.

 

Suomen ilmapuolustus

HS:Manipuloi kansaa aseiden ostoon.

Olen seurannut tiiviisti tätä keskustelua mediassa aseiden ja hävittäjien ostopakosta.

”Ballistisia ohjuksia on suurvallallakin rajallinen määrä.”, "

Tätkö Jussi Niinistö haluaa?

Länsimaissa on viime vuosina keskusteltu niin kutsutusta A2/AD-kuplasta (anti-access area denial). Väitetään, että Venäjä olisi kyennyt luomaan uusilla ohjusjärjestelmillään kauas sen rajojen ulkopuolelle ulottuvia alueita – kuplia – joiden sisällä vastapuoli ei voisi toimia sodan aikana.

Tällaisia kuplan muodostavia aseita olisivat esimerkiksi ilmatorjuntaohjusjärjestelmä S-400, ballistinen Iskander-ohjus ja laivojen tuhoamiseen tarkoitettu rannikko-ohjus Bastion.

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jyri Raitasalo kritisoi kupla-ajattelua.

”On aika puhkaista A2/AD-kupla, koska koko keskustelu on kupla”, hän sanoo.

”Ballistiset ohjukset ovat olleet rajamme takana jo 1970-luvulta lähtien. Jos miettii Neuvostoliiton aikaa, ne olivat Helsingistä vain 80 kilometrin päässä.”

Raitasalo kummeksuukin sitä, että ohjusten uhkaa tai niiden muodostamaa kuplaa pidetään uutena asiana."

Missä on ihmisten asian ymmärtäminen, olisi todella mukava tietää? Ajoin aikoinaan paljon tilausajoja rajan toiselle puolen, ja esm Viipurissa juuri Saimaan kavan ylityksen jälkeen oli valtava varikko tankkeja, tykkejä, armeijan kalustoa yleensä, jotka oli tuotu pois Euroopasta ja  muutenkin varastoituna siihen.  Heti Pietarista pohjoiseen menevän moottoritiellä oli valtava armeijan varalaskupaikka, jossa oli siitä ajaessani todella monta venäläistä hävittäjää, samoin panssareita.

Vaikka matkustjat näki ne, ei tullut mitään pelonsekaista kommenttia, totesivat tyynesti, että siinä on veli venäläisten aseita nähtävillä, eikä puhettakaan mistään kauhukuvista, ja matkustajien joukoissa oli jopa Karjalasta siirrettyjä pakolaisia matkalla katsomaan entisiä kotiseutuja.

Silloin myös -92 seuduilla totesin, että Venäjällä menee ainakin kaksi sukupolvea, jotta siellä saadaan asiat kuntoon. Arveluni taisi olla aika oikeassa, sillä nyt noin 25 vuotta myöhemmin maa on muuttunut, tosin ei kaikilta osin ihan oiekaan suuntaan, vaan on siellä tullut virheitäkin tehtyä. Kun sitten katselee muitakin maita, niin en ole vielä löytänyt yhtään valtiota, joissa olisi asiat kunnossa ja Suomessa ollaan pahasti miinuksella siltä osin, kun ajatellaan miten kokoomus on saanut markkinatalouden avulla kansan konkurssiin.

Armeija tarvitsee harjoitusta, ja kalustoa siihen, mutta sen kaluston määrä ja laatu pitää olla kohtuullinen, eikä perustua hyökkäyssuunnitelmia, vaan nimensä mukaan "Puolustusvoimat" Nyt Jussi Niinistö on tekemässä siitä hyökkäykseen valmistelevaa ja armeija muuttuu näin ollen puolustuksesta hyökkäys sotavoimiksi, jota en voi hyväksyä. Meidän ei tarvitse olla mukana tässä leikissä, sillä sen tarpeen tuloksena on että varusmiehistä tulee tykinruokaa alta aikayksikön.

Amraam-ER on uusi ilmatorjuntaohjus, jonka kantama ja korkeusulottuvuus ovat nykyistä Amraam-ohjusta suurempi.

 (KUVA: Raytheon)

,Jarmo Huhtanen HS

Julkaistu: 26.11. 13:06

Puolustusvoimat suunnittelee ostavansa uuden ilmatorjuntaohjusjärjestelmän, jonka ohjukset yltäisivät selvästi korkeammalle kuin nykyiset.

”Nyt haetaan nykyiseen verrattuna noin kaksinkertaista korkeusulottuvuutta”, sanoo ilmatorjunnan tarkastaja, eversti Ari Grönroos.

Puolustusvoimien tehokkain ilmatorjuntaohjusjärjestelmä on Nasams, jonka käyttämät Amraam-ohjukset yltävät julkisten tietojen mukaan maan pinnalta noin kymmenen kilometrin korkeuteen.

Suomi romutti joitakin vuosia sitten venäläisen Buk-järjestelmän vanhentuneena. Sen ohjukset ylsivät runsaaseen 20 kilometriin.

”Emme välttämättä tavoittele ihan sellaista.”

Uusi hanke on edennyt siihen vaiheeseen, että sitä koskevat tietopyynnöt voivat lähteä valmistajille ehkä jo vuodenvaihteessa. Varsinainen tarjouspyyntövaihe tulee vasta sen jälkeen.

Suomen ilmapuolustus perustuu ilmatorjunnan ja hävittäjätorjunnan yhteispeliin. Puolustusvoimien tavoite onkin, että korkeatorjuntaa koskeva ratkaisu tehdään viimeistään vuonna 2019. Samana vuonna alkaa Hornet-hävittäjien seuraajakandidaattien olosuhdetestaus Suomessa.

”Ilmapuolustuksen komponenttien pitää olla tasapainossa. En todellakaan usko siihen, että meillä pitäisi olla joko vain hävittäjiä tai vain ilmatorjuntaa”, Grönroos sanoo.

Grönroos ei halua kertoa mahdollisten ohjusvaihtoehtojen nimiä, koska hanke on vielä kesken. Nimet selviävät viimeistään sitten, kun tietopyynnöt lähtevät ohjusten valmistajille.

”Olemme kartoittaneet ne, joilla voisi olla haluamamme kyky. Emme kuitenkaan lähde tuote edellä missään tapauksessa.”

Julkisuudessa on spekuloitu sillä, että Suomi hankkisi tulevaisuudessa Nasams-järjestelmäänsä uudempia Amraam-ER-torjuntaohjuksia, jotka lentävät nykyisiä ohjuksia selvästi korkeammalle ja kauemmaksi. Grönroosin mukaan asia ei ole välttämättä näin.

Grönroos myöntää, että Suomelle olisi edullisempaa, jos hankittavaa ohjusta voitaisiin käyttää nykyisessä Nasams-järjestelmässä. Nasams on käytännössä ilmatorjunnan johtamisjärjestelmä, jolla johdetaan taistelunjohtokeskusta, tutkaa, elektro-optista sensoria ja ohjuslavetteja. Nasamsin ohjuslavetit voidaan kuitenkin joissain tapauksissa ehkä vaihtaa toisiksi.

Ruotsi ilmoitti juuri, että se on hankkimassa amerikkalaisen Patriot-ilmatorjuntajärjestelmän noin miljardilla eurolla. Julkistuksen yhteydessä korostettiin sitä, että Patriot kykenee torjumaan myös ballistisia ohjuksia.

Helsingin ilmatorjuntarykmentin ilmatorjuntasimulaattori. (KUVA: Pete Aarre-Ahtio)

Grönroos arvelee, että Ruotsi on kuitenkin lähinnä korvaamassa maan vanhentuvia Hawk-ohjuksia.

Patriotia on julkisuudessa ehdotettu myös Suomelle.

”Se on koko lailla kallis järjestelmä”, Grönroos sanoo.

Grönroosin mukaan Suomen ensisijainen tavoite ei olekaan nyt torjua ballistisia ohjuksia. Hän ei pidä laajamittaista ballististen ohjusten torjuntaa edes realistisena.

”Jonkinlainen kyky voidaan ehkä onnistua luomaan jollekin suppealle alueelle. Ballistisia ohjuksia kehitetään koko ajan, että ne pystyisivät läpäisemään torjuntajärjestelmät esimerkiksi liikehtimällä, mikä tekee torjuntatilanteen äärimmäisen hankalaksi.”

Ballististen ohjusten tyypillisiä maaleja ovat tykistöjärjestelmät, ohjus- ja ilmatorjuntajärjestelmät, joukkokeskittymät, lentotukikohdat ja komentopaikat.

Iskander-ohjus Kubinkassa Moskovan lähellä vuonna 2015. (KUVA: Sergei Karpukhin / Reuters)

Länsimaissa on viime vuosina keskusteltu niin kutsutusta A2/AD-kuplasta (anti-access area denial). Väitetään, että Venäjä olisi kyennyt luomaan uusilla ohjusjärjestelmillään kauas sen rajojen ulkopuolelle ulottuvia alueita – kuplia – joiden sisällä vastapuoli ei voisi toimia sodan aikana.

Tällaisia kuplan muodostavia aseita olisivat esimerkiksi ilmatorjuntaohjusjärjestelmä S-400, ballistinen Iskander-ohjus ja laivojen tuhoamiseen tarkoitettu rannikko-ohjus Bastion.

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jyri Raitasalo kritisoi kupla-ajattelua.

”On aika puhkaista A2/AD-kupla, koska koko keskustelu on kupla”, hän sanoo.

”Ballistiset ohjukset ovat olleet rajamme takana jo 1970-luvulta lähtien. Jos miettii Neuvostoliiton aikaa, ne olivat Helsingistä vain 80 kilometrin päässä.”

Raitasalo kummeksuukin sitä, että ohjusten uhkaa tai niiden muodostamaa kuplaa pidetään uutena asiana.

”Sitä tilannetta, mikä on nyt nostettu esille vakavana uhkana, olemme arvioineet suomalaisessa puolustuskulttuurissa vuosikymmeniä. Siksi minusta tuntuu, että julkisuudessa esiintyy sotilas- ja puolustusalan asiantuntijoita, joilla on aika kapea tarkastelukulma.”

Raitasalo katsoo, ettei Venäjä ole rakentanut A2/AD-kuplia, vaan länsi on luonut ne itse, kun se on yrittänyt ottaa analyyttistä otetta uudesta vastakkainasettelusta. Hänen mukaansa kyse on ollut normaalista evoluutionomaisesta kehityksestä, joka on tyypillistä maasodankäyntiä painottavalle suurvallalle.

”Tässä pitää laittaa jäitä hattuun. Koko Eurooppa on ollut tarvittaessa Venäjän tai Neuvostoliiton ballististen ohjusten vaikutuspiirissä jo vuosikymmeniä.”

Venäjä on tehnyt Iskandereista ja S-400-ohjuksista tehokkaan viestinnän välineen. Lännessä reagoidaan yleensä näkyvästi esimerkiksi Iskander-lavettien siirtoihin.

Etualalla S-400-ohjusajoneuvoja Moskovan Punaisella torilla pidetyssä paraatissa vuonna 2015. (KUVA: RIA Novosti)

”Välillä tuntuu, että niihin suhtaudutaan jopa hysteerisellä tavalla.”

Raitasalo on taustaltaan ilmatorjuntaupseeri. Hän on toiminut muun muassa Helsingin ilmatorjuntarykmentin komentajana.

Raitasalo puolustaa voimakkaasti hävittäjätorjuntaa ilmatorjunnan rinnalla. Hän sanoo, että ilman hävittäjiä maa- ja merivoimat eivät kykene toimimaan.

”Jos sen sijaan jätämme ballististen ohjusten torjunnan hankkimatta, niin meille jää aukko, mutta pystymme omilla toimillamme sitä jollain lailla paikkaamaan, eikä se romahduta koko puolustusjärjestelmäämme.”

Suomi varautuu ballistisiin ohjuksiin esimerkiksi salaamalla ja harhauttamalla.

Raitasalo kehuu Ruotsin valitsemaa Patriotia hyväksi järjestelmäksi. Hän kuitenkin huomauttaa, että ballististen ohjusten torjuntakyky edellyttää mannerten laajuista valvontakykyä. Sellaiseen kykenee käytännössä vain Yhdysvallat.

”Jos et saa ennakkovaroitusta, että ohjus on laukaistu, millä kykenet pitämään sellaisen valmiuden torjuntaohjusten käytössä, että kykenet toimimaan niinä muutamina sekunteina, kun ohjus on torjuntaetäisyydellä?”

Raitasalo on kuitenkin varma, että jossain vaiheessa myös Suomi hankkii ilmatorjuntaohjuksia, jotka pystyvät torjumaan ballistisia ohjuksia.

”Oma arvioni on, että tällä hetkellä se maksaa aivan liikaa suhteessa arvioituun uhkaan. Nyt tulisi tosi kallis lasku ja hyvin rajoitettu suorituskyky.”

Ilmavoimien operaatiopäällikkö, eversti Juha-Pekka Keränen on samoilla linjoilla Raitasalon kanssa.

”Olemme tottuneet olemaan kymmeniä vuosia tämän tulen alla. SS-21 (venäläinen taktinen ballistinen ohjus) on ollut pitkään jo toiminnassa. Sen kantama on toista sataa kilometriä.”

Keränen sanoo, että paljon puhutut kuplat eivät ole uskottavia. Kauaskantoisilla ilmatorjuntaohjuksilla on maanpinnan kaarevuudesta johtuen suuri tutkakatve, joka kasvaa etäisyyden kasvaessa. Esimerkiksi 300 kilometrin etäisyydeltä ammutun ohjuksen tutkakatveeseen pääsee lentämällä alle viiden kilometrin korkeudessa.

Ilmatorjuntaohjuksia vastaan voidaan toimia myös liikehtimällä ja erilaisilla sotilaskoneiden omasuojajärjestelmillä.

”S-400 on tarkoitettu lähtökohtaisesti isoja ilmavalvontakoneita, ilmatankkauskoneita ja muita hitaasti liikehtiviä kohteita vastaan. Hävittäjä on vaikea kohde, koska se liikkuu nopeasti ja muuttaa suuntaansa paljon. Se on hankalasti seurattava”, Keränen sanoo.

”Paljon puhutaan ohjuspuolustuksesta. Ei se ballistisen ohjuksen räjähde kovin suurta vaikutusta tee, jos siinä ei ole mitään kriittistä alla. Ihmiset pitää saada suojaan, materiaali hajauttaa ja ilma-alukset ilmaan. Se on se, miten me pelaamme kokonaispeliä.”

Puolustusvoimien käytössä olevan Nasamsin ohjuskanisterit ja Amraam-ohjus. (KUVA: Reijo Hietanen)

Vihan veljet

Meidän pitää muistaa geopoliittinen asemamme, eikä hölmöilllä, kuten nyt tehdään.

Olen tähän koonut Suomen mustinta aikaa, kun fasistit oli vallassa. Tähän liittyy oleelisesti myös verihurtta Mannerheim, jolla ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pusissaan, mitä tuli vihamielisistä teoista Neuvostovenäjää kohden.

Vaikka miten kaivelee historiaa, niin aina törmää samaan tilanteeseen, Suomi ei ollut se viaton pikkuvaltio, joka ei halunut sotia kenenkään kanssa, vaan suunnitteli vakaasti Suur-Suomea.

Kartta jossa oli Stalin määritteläm uusi Suomi, jota johtaisi Otto Ville Kuusinen

Suomen itärajan takana ollutta osaa karjalaisten vanhastaan asuttamasta Karjalan aluetta, Venäjän Karjalaa, Vienaa ja Aunusta, kutsuttiin Suomessa Itä-Karjalaksi

Kansallisrunoelman kalevalaisten runojen pääosa oli kerätty sieltä, ja suomalaiskansallisen ajattelun saadessa voimaa 1800-luvun lopulla Suur-Suomi-ajattelu tavoitteli alueen liittämistä Suomeen. Alueen suomenheimoinen väestö sai tartunnan samasta ajattelusta, mutta etupäässä perinnäisen hallinnon pysyvyyden voima jäi hallitsevaksi.

Vuoden 1918 alussa heimoaatteen kannattajat alkoivat järjestää retkikuntia saadakseen Itä-Karjalan asukkaat liittymään Suomeen. Senaatti ja ylipäällikkö tukivat hanketta - antoipa Mannerheim helmikuussa lupauksen, ettei hän pane miekkaansa tuppeen (Miekantuppipäiväkäsky) ennen kuin Viena ja Aunus on vapautettu Leninin sotilaista. Saksan ja Venäjän solmittua Brestin rauhan 3.3. 1918 Suomen hallituksen politiikka muuttui tässä asiassa varovaiseksi.

Käydessään vapaussodan aikana 23.2. 1918 Antreassa Karjalan kannaksella Mannerheim antoi julistuksen, jossa hän vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin "viimeinen Leninin soturi ja huligaani" olisi karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.

Julistus innosti heimoaatteen ystäviä. Joensuusta ja Sortavalasta saapunut lähetystö sai sekä senaatin että ylipäällikön tuen suunnitelmilleen retkikuntien lähettämisestä vapauttamaan Vienan Karjalaa. Mannerheim vieläpä laajensi suunnitelman koskemaan myös Aunuksen Karjalaa.

Toisaalta julistus herätti kritiikkiä. Katsottiin, että se oli annettu ilman riittäviä voimavaroja ja väärään aikaan. Itä-Karjalan kysymys joutuisi suurpolitiikan kiistakapulaksi, ennen kuin suomalaisilla olisi siellä todellista vaikutusvaltaa. 

Kun jatkosodan alkuvaiheissa valmistauduttiin Karjalan armeijan hyökkäykseen kohti Laatokan rantaa ja Syvärin virtaa, Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn nro 4, jossa hän viittasi vuonna 1918 antamaansa lupaukseen karkottaa bolshevikit Venäjän Karjalasta ja lupasi Karjalan kansoille vapauden ja Suomelle suuren tulevaisuuden. Hän kertoi, että Suomen armeijan riveissä marssivat karjalaisten omat pataljoonat. Tällä hän viittasi Suomessa koottuihin ns. heimopataljooniin.

Mannerheim katsoi julistuksensa noudattelevan valtiojohdon ajatuksia ja kuvastavan laajaakin mielipidettä. Tällainen päiväkäsky, jonka sanamuodosta oli luettavissa pyrkimys Suomen alueelliseen laajentamiseen, Suur-Suomeen, herätti huomiota - ja myös negatiivista huomiota - sekä Suomen poliittisissa piireissä että maailmalla. Hallitus katsoi julistuksen liian rohkeaksi ja pyrki diplomatian keinoin pehmentämään sen sävyä, vaikka se ei suoranaisesti sanoutunutkaan irti julistuksen sanomasta.

Huhti-toukokuussa 1918 Mannerheimin päämajassa valmisteltiin operaatiota Aunukseen, sekä heimoaatteen tukemiseksi että Venäjän valkoisten auttamiseksi Pietarin valloittamiseksi. Senaatti esti kuitenkin tämän hankkeen toteutumisen. Mannerheim uskoi, että valkoiset venäläiset luovuttaisivat kiitokseksi Itä-Karjalan Suomelle (Pietarin kysymys).

Itä-Karjalan yhdistämisaate voimistui Suomessa 1918-1922 heimosotaretkien aikana ja sen jälkeen ylioppilaiden perustaman Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) ja muiden heimojärjestöjen valta-aikana. Mannerheim ei julkisesti enää asettunut tukemaan näitä hankkeita, ja 1930-luvulla ne jäivät muiden hankkeiden varjoon.

Vasta Saksan suunnitellessa kevätkesällä 1941 Neuvostoliiton hajottamista, Suomen heimojärjestöjen edustajille annettiin taas tehtäväksi muodostaa heimopataljoonia ja valmistella Itä-Karjalan hallintoa sen miehittämisen varalta. Sekä valtiojohto että sotilasjohto katsoivat, että Suomen olisi Neuvostoliiton hajotessa otettava vastuu Itä-Karjalasta. Rauhankonferenssin yhteydessä suomenheimoisten asuma-alue voitaisiin liittää Suomeen, mikä avasi aivan uusia taloudellisia mahdollisuuksia.

Suur-Suomi töhtäimessä, maitojunalla kotiin

Jatkosodan alkuvaiheessa puhuttiin varsin avoimesti Itä-Karjalan Suomeen liittämisestä, ja Mannerheimkin antoi joukoille 10.7. 1941 hyökkäyspäiväkäskyn, jossa Viena ja Aunus taas olivat näkyvästi esillä. Syksyllä 1941 suomalaiset joukot miehittivät melkoisen osan Itä-Karjalasta, ja sinne perustettiin ylipäällikön käskystä Itä-Karjalan sotilashallinto.

Neuvostohallinto oli ehtinyt evakuoida alueelta suuren osan väestöstä, ja jäljellejääneistä vain puolet oli jollain lailla suomenheimoisia. Rintamalinjaa lähellä oleva, yleensä venäjänkielinen väestö eristettiin suuriin leireihin. Taloudellista etua miehityksestä ei Suomelle ollut, sillä väestöä jouduttiin osaksi huoltamaan Suomesta käsin.

Sotilashallinnon edustajat valmistelivat alueen suomalaistamista. Mm. Petroskoille annettiin nimi Äänislinna. Suomenkielisiä kouluja ja opettajanvalmistuslaitoksia avattiin. Luterilainen kirkko pyrki käännyttämään väestön luterialaiseksi, koska katsottiin, että alue oli uskonnoton. Varsin suuri osa väestöstä oli kuitenkin pohjimmiltaan ortodoksista, ja Mannerheim asetti tarkat rajat luterilaisten pappien käännytysinnolle.

Kun suomalaismiehitys kesäkuussa 1944 päättyi, vain muutama tuhat itäkarjalaista seurasi suomalaisia Suomeen. Loput jäivät paikoilleen, ja suomenheimoinen väestö joutui vaikeaan asemaan, kun Neuvostoliiton epäluulot kohdistuivat heihin. Alueelta kerättiin tarmokkaasti todistajalausuntoja suomalaismiehittäjiä vastaan, mutta vain aniharvat tapaukset johtivat syytetoimiin sotarikoksista. Miehittäjät selvisivät puhtaammin paperein kuin monilla muilla Euroopan ja Aasian alueilla.

Vihan veljet oli Suomessa 1920-luvulla toiminut salaseura, jonka aate oli venäläisvastaisuus, ”ikuinen ryssäviha”. Sen loi äärioikeistolainen Elmo E. Kaila, ja siihen kuului muun muassa pappi ja Suur-Suomen haaveilija Elias Simojoki. Sitä on sanottu niin Akateemisen Karjala-Seuran sisärenkaaksi kuin sen kanssa limittäin toimivaksi järjestöksikin. Salaseuraan kuuluvilla oli jäsenyyden tunnuksena pyöreä hopeinen rintanappi ”Pirua ja ryssää vastaan”, jossa on ristikkäin sapeli ja tikari. Seura oli lyhytikäinen, mutta vaikutus säilyi.

Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli Suomessa vuosina 1922–1944 toiminut ylioppilaiden ja akateemisten muodostama järjestö, jonka tavoitteena oli alun perin Itä-Karjalasta Suomeen tulleiden pakolaisten avustaminen, sittemmin myös yleisesti heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen. Seuran piirissä kannatettiin laajalti myös aito­suomalaisuutta ja Suur-Suomi-aatetta.

Akateemisella Karjala-Seuralla oli suuri vaikutusvalta akateemisessa maailmassa ja ylioppilas­kunnassa. Lisäksi AKS:llä oli paljon vaikutusvaltaa Suomen sisäpolitiikassa jo pelkästään siksi, että sen jäsenkuntaan kuului monia merkittäviä politiikan toimijoita.

Vaikka AKS lakkautettiinkin jatkosodan päättäneen välirauhansopimuksen yhteydessä, sen entisiä jäseniä eli ”AKS-veljiä” oli 1960-luvulla useissa korkeissa viroissa ja asemissa eduskunnassa, hallituksessa, luterilaisessa kirkossa, yritys- ja yliopistomaailmassa sekä puolustusvoimissa. Vuodesta 1958 lähtien AKS:n jäsenistö toimi nimellä Kerho 22.

Perustaminen

Helmikuussa 1922 kolme heimosoturia ja ylioppilasta, karjalaiset Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen ja pohjoispohjalainen Elias Simelius saapuivat Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Kaikki heistä olivat ottaneet osaa juuri päättymäisillään olevaan viimeiseen heimosotaan eli Itäkarjalaisten kansannousuun, jossa itäkarjalaiset olivat nousseet kapinaan neuvostovaltaa vastaan. Vähäkallio ja Räikkönen kokoontuivat 16. helmikuuta Karjalaisen osakunnan tiloihin. Miehet keskustelivat sotamuistoistaan ja pohtivat tilannetta, joka näytti huonolta itäkarjalaisille ja heimoaatteelle. Lopulta Vähäkallio nimesi tuttavansa Elias Simeliuksen ja he päättivät ottaa tähän yhteyttä. 22. helmikuuta Vähäkallio, Simelius ja Räikkönen tapasivat Karjalaisessa osakunnassa. Vain kaksi päivää ennen tätä tapaamista Paavo Talvelan johtama viimeinen karjalainen vapaustaistelijajoukko eli Vienan rykmentti oli vetäytynyt Suomen puolelle.

Tämä helmikuun 22. päivän ”kolmen miehen kokous” nimettiin myöhemmin AKS:n syntymäpäiväksi. Simojoki ja maisteri Elmo E. Kaila korostivat sitä AKS:n perustamistilaisuutena. Kuitenkin Räikkönen kirjoitti 1923 ensimmäisessä AKS:n vuosikertomuksessa, että kolmikko tapasi jo 16. helmikuuta. Lauri Hyvämäki taas kertoi 1937 ilmestyneessä AKS:n tie -historiikissa, että Vähäkallio ja Räikkönen tapasivat ensin kahdestaan 16. helmikuuta ja sitten 22. helmikuuta Simeliuksen kanssa. Räikkösen perustamiskertomus huomioi professori Iivari Leiviskän ja Kailan kanssa käydyt keskustelut, toisin kuin Hyvämäen. Selvää on, että AKS:n perustaminen oli monimutkaisempi prosessi kuin kolmikon pitämän yhtäkkisen salaisen ja yksityisen kokouksen tulos, kuten Simojoki halusi kertoa.

Miehet päättivät ensiksi ottaa yhteyttä Pohjois-Pohjalaisen osakunnan inspehtoriiin, professori Iivari Leiviskään ja kysyä tältä neuvoja ja ohjeita. Samoin ylioppilaat päättivät ottaa yhteyttä kuuluisaan aktivistiin, maisteri Kailaan, jonka uskottiin varmasti antavan tukea. Simelius lupasi haalia toimintaan mukaan pohjalaisia ystäviään ja Räikkönen ja Vähäkallio vastaavasti karjalaisia ystäviään. Seuraavaksi neuvottelu käytiin pari päivää myöhemmin E. E. Kailan luona ja vielä samalla viikolla käytiin neuvotteluja Iivari Leiviskän kanssa. Lopulta 1. maaliskuuta pidettiin käytännössä perustava kokous, kun Karjalaiseen osakuntaan kokoontui kymmenkunta ylioppilasta, joiden joukossa olivat kolmikon lisäksi ainakin ylioppilaat Visa Juho Antero Engelberg, Soini Göös (myöh. Kuhakoski), Kaarlo Henrik Hallikorpi, Erkki Mattias Jussila, Karl Birger Lasse Nissinen, Aaro Antti Pakaslahti ja Eino Johannes Rossander (myöh. Rauste).

Muodollisten ylioppilasperustajien Erkki Räikkösen, Elias Simeliuksen (myöh. Simojoki) ja Reino Vähäkallion lisäksi seuran takana olivat Elmo Kaila ja useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit.

AKS:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ostrobotnialla 5. maaliskuuta 1922 Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Kaarlo Hallikorpi, joka oli vuoden 1918 sotainvalidi ja 37-vuotias Kansallis-Osake-Pankin virkailija. Erkki Räikkönen toimi sihteerinä ja lääketieteen kandidaatti Urho Johannes Matinolli varapuheenjohtajana. AKS:n johtajuussuhteet eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen aivan helpolla. Seuran syntyvaiheeseen liittyneet erimielisyydet pidettiin AKS:n tyyliin poissa julkisuudesta. Elmo E. Kaila oli AKS:n vahva mies, mutta ei edes alkuvaiheessa 1922 kuulunut siihen. Ensimmäinen puheenjohtaja oli sovitteluratkaisu Kailan ja Räikkösen väliltä.

Symbolit ja vala

AKS:n mustan lipun ja siinä olevan tunnuksen oli suunnitellut piirtäjä Topi Vikstedt. Lipun nauhoihin oli kätketty luoti, joka kertoman mukaan oli se sama, jolla Repolan nimismies Bobi Sivén oli surmannut itsensä (Katso: Aunuksen retkikunta). Sivénistä tuli AKS:n marttyyri ja hänelle yritettiin luoda samankaltaista henkilökulttia kuin myöhemmin Saksassa Horst Wesselille. Sivén oli AKS:läisille esimerkki siitä, kuinka Karjalan asia on omaa henkeäkin tärkeämpi, kuten Sivén itsekin oli sanonut. AKS:n marssina oli Reino Hirvisepän sanoittama ja hänen veljensä Toivo Palmrothin säveltämä Me tahdomme.

AKS:n valajäseneksi päästiin vannomalla uskollisuudenvala, minkä jälkeen sai rintaansa numeroidun jäsenmerkin. Valan tekstin laativat perimätiedon mukaan Kaila ja Simelius yhdessä, joskin Räikkönen otti siitä myöhemmin kunnian itselleen. Valatilaisuuksia järjestettiin 1923 alkaen kahdesti vuodessa, Snellmannin päivänä ja Itsenäisyyspäivänä. Keväällä 1924 otettiin käyttöön myös valakirja, josta lipun ohella tuli toinen seuran keskeinen riittiesine. Kirjaan merkittiin valajäsenten nimet, tosin varhaisimpien jäsenten nimiä ei saatu kaikkia. Eronneiden jäsenten oli palautettava jäsenmerkkinsä ja myöhemmin otettiin tavaksi murskata ne rituaalisesti alasimella.
AKS:n mustan lipun edessä vannottava vala kuului seuraavasti:

»Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni Isänmaalleni, Suomen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.»

Ensimmäiset valajäsenet

AKS:n johtajuusongelmat heijastuivat valajäsenmerkkien jakoihin, esimerkiksi kiistaan siitä, kuka saisi ensimmäisen valajäsenmerkin. Ehdolla olivat Simelius ja Kaila, mutta lopulta ongelma ratkaistiin siten, että Simeliuksesta tuli AKS:n valajäsen numero 1 ja entisestä jääkäriliikkeen organisaattorista E. E. Kailasta valajäsen numero 27 Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n mukaisesti.
Virallisesti ensimmäiset kymmenen valajäsentä olivat numerojärjestyksessä: pohjoispohjalainen Elias Simelius, myöh. Simojoki (n:o 1), karjalainen Hannes Heikki Ilmari Salmenkallio (n:o 2), pohjoispohjalainen Poju Erik Wilhelm Strand (n:o 3), karjalainen Kaarlo Henrik Hallikorpi (n:o 4; mahdollisesti, ei varmuutta), Martti Ilmari Kantele (n:o 5), karjalainen Kaarlo Pekka Parviainen (n:o 6), pohjoispohjalainen Reino Oravala (n:o 7), karjalainen Armas Soini Antero Göös, myöh. Kuhakoski (n:o 8), pohjoispohjalainen Yrjö Johannes Wegelius, myöh. Vuorjoki (n:o 9) ja pohjoispohjalainen Urho Johannes Matinolli (n:o 10).

Valajäsenten kärki muodostui vanhemmista civiksistä, jotka olivat valmistuneet ylioppilaiksi jo vuosina 1914–1917. Kantele, Matinolli ja Oravala olivat kaikki lääketieteen kandidaatteja ja Salmenkallio lääketieteen ylioppilas. Muista AKS:n alkuvaiheen johtajista Reino Vähäkallio oli valajäsen n:o 15 ja Erkki Räikkönen n:o 63. Perustajajäsenistä Erkki Jussila oli valajäsen n:o 18.

Toiminta

AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Venäjän muillekin suomalais-ugrilaisille kansoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli Työväestö on voitettava isänmaalle!, koska luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta.
Tässä suhteessa äärimmäisen paha pettymys tuli, kun ortodoksinen ja nimenomaan Karjalassa hyvin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen Heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Merkittävä syy tähän oli ”Vihan Veljien” olemassaolo: ortodoksit pyrkivät nimenomaan rakentamaan sopua kaikkien kieliryhmien välille. Venäjänkielisyys heidän keskuudessaan oli jo aloittanut hiipumisensa, mutta esimerkiksi Kannaksen Raivolasta löytyi silloin erikoinen ryhmä: ruotsinkielisiä ortodokseja, jotka olivat paikalle asettuneiden kauppias- ja liikemiessukujen jälkeläisiä

.
Kielikysymyksessä seura korosti suomen kielen asemaa. Seuran äänenkannattaja oli Suomen Heimo -lehti. Vuonna 1930 seura teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamiseksi Karjalankannaksella, ja toisen maailman­sodan aikana sen aloitteesta perustettiin Suomen Talkoo- ja Maan Turva -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), vuoteen 1938 saakka nimeltään Naisylioppilaiden Karjala-Seura.
Puoluepolitiikassa AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus, joka johti Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen usean sadan maalaisliittolaisen seuran jäsenen eroon, mukana muun muassa Urho Kekkonen. Keskustalaisen siiven poistumisen jälkeen seura ajautui oikeammalle, Lapuan liikkeen jatkajaksi perustetun IKL:n kumppaniksi. Seuran toiminta huolestutti neuvostohallitusta ja lisäsi jännitettä maiden välillä.

Lotinapellon liitto

Lotinapellon liitto oli erityisesti AKS:n piirissä vaikuttanut epävirallinen sotaisa Suur-Suomi-ryhmittymä. Urho Kekkonen, Martti Haavio ja eräät muut AKS:n nuoret jäsenet olivat aikoinaan solmineet "Lotinapellon liiton", johon sisältyi lupaus hyökätä Syvärin yli Lotinapeltoon vaikka kaatuen "ryssän konekiväärituleen". Nimi liittoumalle otettiin Lotinapellon kaupungista, joka sijaitsee Syvärin kaakkoispuolella. Tarinan mukaan lotinapellonliittolaisia olisi jatkosodassa ensimmäisinä kaatunut konekiväärin tulitukseen Syvärin ylityksen jälkeen.

Lakkauttaminen ja jatkuminen

Jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset sekä liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt. AKS ja sen sisarjärjestö ANKS lakkautettiin ensimmäisten joukossa 23. syyskuuta 1944, ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä edes erikseen vaatia. Näiden järjestöjen asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen. AKS:n Snellmanninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-Säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä ja sen varat lahjoitettiin Einar Vihman muistorahastoksi.

Lakkauttamisen yhteydessä suurin osa AKS:n arkistoa poltettiin erään jäsenen kotona, jäsenkortisto ja tärkeimmät riittiesineet puolestaan kätkettiin. Entinen puheenjohtaja Martti Kantele säilytti kuuluisaa mustaa lippua kodissaan, kunnes hänen perikuntansa lahjoitti sen 1970-luvulla Kansallismuseon haltuun. Jäsenkortisto siirrettiin sodan jälkeen salaa Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Sinne myös sotainvalidi Toivo Kuusi vuonna 1971 lahjoitti Kanteleen pyynnöstä aikanaan kätkemänsä valakirjan.

Seuran jäsenten sosiaalisena verkostona ja muistojen vaalijana on toiminut sotien jälkeen epävirallinen "Kerho 22". Sen muotoutuminen alkoi Vilho Helasen hautajaisista vuonna 1952. Kerho rekisteröitiin virallisesti vuonna 1958, mutta se tuli näyttävästi julkisuuteen vasta 1990-luvulla. Lisäksi eräät entiset AKS:n johtajat perustivat vuonna 1956 Suomen Suvun Säätiön edistämään sukukansojen kulttuurin historian tutkimusta ja opetusta.^[13]

Puheenjohtajat

• Kaarlo Hallikorpi, maisteri, 5.3.1922–22.2.1923
• Elmo E. Kaila, maisteri, 22.2.1923–18.9.1927
• Vilho Helanen, maisteri, 18.9.1927–22.2.1928
• Elmo E. Kaila, maisteri, 22.2.1928–17.9.1930
• sij. Martti I . Kantele, lääkt.lis, 25.3.1928–11.5.1928
• sij. Martti Virta, maisteri, 24.5.1929–22.2.1930
• Martti I . Kantele, lääkt.lis, 17.9.1930–18.10.1931
• Aarne Valle, lääket. kand., 18.10.1931–22.2.1932
• Yrjö Vuorjoki, maisteri, 22.2.1932–22.2.1934
• Vilho Helanen, maisteri, 22.2.1934–22.2.1935
• Rauno G. Kallia, lakit. kand., 22.2.1935–22.2.1936
• Vilho Helanen, maisteri, 22.2.1936–23.9.1944 

Luettelo AKS jäsenistä

 

Isänmaallinen Kansanliike (lyh. IKL) oli suomalainen äärioikeistolainen järjestö. IKL piti esikuvanaan vuosina 1932–1944 toiminutta Isänmaallista kansanliikettä. Organisaatio perustettiin keväällä 1993 nimellä Isänmaallinen Kansallis-Liitto. IKL:n puheenjohtaja oli alusta alkaen Matti Järviharju. IKL julkaisi 1990-luvulla lehteä Ajan Suunta. Puolueen jäseniä ja kannattajia ohjeistettiin siirtymään Vapauspuolueen jäseniksi ja ehdokkaiksi Eduskuntavaalien 2011 alla.

IKL

IKL teki 1990-luvulla yhteistyötä ranskalaisen Front National -puolueen, belgialaisen Vlaams Blokin ja Ruotsidemokraattien kanssa. IKL:n nuorisotoimintaa vetämässä oli mm. Teemu Lahtinen, joka esitti Ajan Suunta lehdessä Sinimustat nuorisojärjestön perustamista. Lahtisen mukaan nuorisojärjestö ei edennyt suunnitelmia pidemmälle.

Suomen viranomaiset suhtautuivat uuden IKL:n rekisteröintiin epäillen, koska vanha IKL oli kielletty Moskovan välirauhansopimuksessa (vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa). Tämän vuoksi yhdistysrekisteriin merkittiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto. Järjestö ajoi muun muassa luovutetun Karjalan ja muiden talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden palauttamista. IKL vastusti Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Liitto ilmoitti vastustavansa antisemitismiä ja rasismia, mutta sen lehdessä hyökättiin usein mustaihoisia, romaneja ja pakolaisia vastaan. IKL korosti suomalaisuuden kulttuurisia piirteitä pohjoismaisen rodun sijaan. IKL käytti tunnusta ”Oma kansa ensin”.

IKL:n ensimmäinen liittosihteeri oli Arto J. Rinne, tunnettu paremmin taiteilijanimellään William Korwenkoski. Myöhemmin tehtävässä toimi Merja Muronen. Järjestön kenttätoiminta hiipui vuonna 2001. Järjestön varsinaisena perustajana voidaan pitää Rinnettä, jonka riitautui puheenjohtaja Järviharjun kanssa jo vuonna 1994. Kesällä 1998 IKL kertoi jäsenmääräkseen 700. Syyskuussa 1993 IKL ilmoitti keränneensä jäsenmaksun noin 500 kannattajalta. Suojelupoliisin mukaan järjestö liioitteli jäsenmääräänsä.

Toiminta

Talvella 1993 Rinne laittoi Seinäjoella ilmestyvään Etelä-Pohjanmaa-lehteen ilmoituksen: Kansallinen kutsu! Suomi suomalaisille -IKL-. Ilmoitus johti useisiin yhteydenottoihin. Rinne katsoi Järviharjun olevan sopivin järjestön puheenjohtajaksi aikaisemman poliittisen kokemuksen perusteella. Perustava kokous valitsi Järviharjun puheenjohtajaksi ja järjestön nimeksi vahvistettiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto.




Vuoden 1994 presidentinvaalien alla Venäjä jätti Suomelle nootin IKL:n ja Tampereella toimivan Suur-Suomi-yhdistyksen toiminnasta. Media uutisoi nootista presidentinvaalien aattona. Puheenjohtaja Järviharju oli tuolloin tavoittamattomissa, joten liittosihteeri otti johdon käsiinsä ja järjesti seuraavaksi päiväksi tiedotustilaisuuden. Rinne onnistui tekemään nootista kansainvälisen uutisen, joka levisi aina Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten. Suur-Suomi -yhdistyksen johtaja Seppo Lehto epäili MTV3:n uutisissa, että kyseessä olisi ollut ehdokas Paavo Väyrysen "tilaustyö", jolla pyrittiin kääntämään vaalit kyseisen ehdokkaan hyväksi. Väyrynen syytti Mainostelevisiota mediapelistä. JSN antoi asiasta myöhemmin langettavan päätöksen.

IKL:n johto kutsuttiin Venäjän suurlähetystöön muutama viikko nootin jälkeen. Venäjän suurlähettiläänä toiminut Juri Derjabin keskusteli Rinteen, Järviharjun ja varapuheenjohtaja Esko Autin kanssa IKL:n tarkoitusperistä ja esiin nostettiin muun muassa Karjalan palautus.


Myöhemmin samana vuonna Rinne erosi liittosihteerin tehtävistä ja koko järjestöstä Kauhavalla järjestetyn kriisikokouksen jälkeen. Hän syytti Järviharjua julkisuushakuisuudesta ja epäpätevästä toiminnasta puheenjohtajana. Järviharju puolestaan syytti Rinnettä epädemokraattisesta toiminnasta ja pyrki leimaamaan Rinteen "väkivaltasiiven" edustajaksi. Myöhemmin Rinne osallistui politiikkaan muun muassa Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana Vaasan vaalipiirissä 2003. Nykyisin Rinne on irtisanoutunut puoluepolitiikasta.
IKL järjesti 1990-luvulla tilaisuuksia muun muassa Kalevalan päivänä, vapaussoturien muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä ja Vihtori Kosolan syntymäpäivänä.
Helmikuussa 1995 viisi IKL:n hallituksen jäsentä yritti poistaa Järviharjun ja tämän tukijat puolueesta, koska puheenjohtaja oli mennyt Yhteisvastuu puolueen ehdokkaaksi vaaleissa.

Vaalit

IKL pyrki puoluerekisteriin, mutta se ei onnistunut keräämään 5 000 kannattajakorttia. IKL keräsi kortteja vuosina 1993–1994 ja 1997–1998. Kesällä 1998 yhdistys jätti oikeusministeriöön kortteja, mutta niitä oli liian vähän ja osa hylättiin epäselvyyksien vuoksi.

1990-luvulla IKL:n jäseniä esiintyi sitoutumattomina perussuomalaisten, kokoomuksen ja SEP:n listoilla. Järviharju oli vuosien 1995 ja 2003 eduskuntavaaleissa Yhteisvastuu puolueen listoilla ja Europarlamenttivaaleissa 2004 Suomen Kansan Sinivalkoisten ehdokkaana. Kunnallisvaaleissa 2004 Järviharju valittiin Ilmajoen kunnanvaltuustoon perussuomalaisten listalta. Vuonna 2006 Järviharjun johtama ryhmä sai vallan Väinö Kuisman puoluerekisteriin kuuluneessa Suomi – Isänmaa -järjestössä ja sen nimi vaihdettiin Suomen isänmaalliseksi kansanliikkeeksi. IKL osallistui vuoden 2007 eduskuntavaaleihin neljässä vaalipiirissä. Puolueen viisi ehdokasta saivat yhteensä 821 ääntä (0,03 %). Järjestö poistettiin rekisteristä vaalien jälkeen.

 

Kekkonen yritti lopettaa IKL:llän 

"Demokratian itsepuolustusta"

IKL:n kaari oli 1938 jo laskussa. Tähän vaikuttivat varmaan myös uutiset Kolmannesta valtakunnasta -- alkaen "pitkien puukkojen yöstä" 1934. IKL-keskustelun aikoihin Saksan juutalaiset kokivat "kristalliyön" kauhut.
Punamultahallituksen 38-vuotias, tarmokas sisäministeri oli jo 1934 julkaissut teoksen Demokratian itsepuolustus. Sitä hän sovelsi päättäessään kieltää IKL:n Lapuan liikkeen jatkajana samaan tapaan kuin Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) peitejärjestöt oli lakkautettu 1930.
Myös IKL:n lehdet päätettiin lakkauttaa. Niitä olivat päälehti Ajan Suunta Helsingissä ja pääosin Kuopion "Suunta-tehtaassa" tehdyt eri maakuntien Suunta-lehdet, joiden yhteiseen runkoon lisättiin paikallista aineistoa. IKL:n äänenkannattajiin kuului myös Hämeen Sanomat. Lehtien lakkauttaminen oli erityisen ongelmallista, sillä ne eivät kuuluneet virallisesti puolueen organisaatioon.
Eduskuntakeskustelussa opposition Linkomies esiintyi sananvapauden ritarina. Hän olikin liukunut aiemmalta jyrkältä oikeistolinjaltaan kohti konservatiivipuolueen keskustaa. Samalla hänen asemansa Kokoomuksen todellisena ykkösenä vahvistui, vaikka puheenjohtajana olikin Paasikiven seuraajana kokenut talonpoika Pekka Pennanen. Kokoomuksen kritiikkiä Kekkosen IKL-päätöstä vastaan esitti eduskunnassa myös myöhempi oikeusministeri Oskari Lehtonen.

Lakkauttaminen kumotaan

Lopullisessa äänestyksessä hallitus sai luottamuslauseen äänin 121-42. IKL:n lakkauttaminen kumottiin kuitenkin raastuvanoikeudessa ja hovioikeus vahvisti ratkaisun. Asiaa ei ehditty käsitellä korkeimmassa oikeudessa, kun talvisodan lähestyminen 1939 johti sisäpoliittisten kiistojen hautaamiseen.
IKL:n alamäki jatkui heinäkuun 1939 vaaleissa, jolloin puolueen edustajamäärä lähes puolittui kahdeksaan. Kokoomuksen paikkamäärä nousi sen sijaan 25:een. Silti Maalaisliitolla oli yli kaksi ja SDP:llä yli kolme kertaa suurempi eduskuntaryhmä. IKL vaikutti eduskunnassa läpi sotavuosien ja oli 1941-43 edustettuna hallituksessakin. Puolue korosti hyviä suhteita Saksaan.
Välirauhansopimuksen perusteella IKL lakkautettiin lopullisesti syksyllä 1944. Samalla lakkautettiin muutama avoimesti kansallissosialistinen pienpuolue. Jokainen Führeriksi pyrkivä kun tarvitsi ikioman puolueen.

Ulkopolitiikan valheiden kattilasta

Kun kuuntelee tai lukee Mika Aaltoilaa, niin tulee mieleen kauhukuvia tuottavasta pedosta, jonka tarkoitus on peloitella suomalaisia juoksemaan Natomamman turvaan, sillä vain ei ole mitään todellista järkiperustetta, vaan ainoastaan luoda kauhukuvia Venäjästä. Kun pitäisi luoda todellinen kuva natosta, tuosta ilmestyskirjan pedosta.

Itse asiassa minulle on tullut tasan päinvastainen tunne siitä, että Aaltoilan jutun on niin täyttä fuulaa, kuin vain voi olla, ja toivoisn ihmisten heräävän siihen tosiasiaan, että Jussi Niinistö, Mika Aaltoilan ja muiden natotrollien tavoite ei ol ruha, vaan valmistaa suomalaiset ottamaan nato vastaan, ja sotaan Venäjää vastaan.

Totuus Aaltoilan valheista

 Totuus Aaltoilan valheista on selvää, kun tutkii mitä nato itseasiassa tarjoaa suomalaisten turvaksi?


4. artikla määrää, että näistä velvoitteista maat neuvottelevat keskenään. Ei siis minkäänlaista lupausta etukäteen, vaan pelkkää jossittelua puolustamiseen.

NATO artikla 5:n mukaan sotilaallinen hyökkäys yhtä NATO-maata kohtaan katsotaan hyökkäykseksi kaikkia NATO-maita kohtaan.

Jos siis Suomi olisi NATO-maa, ja jos Suomeen hyökättäisiin, voisi tällöin esimerkiksi NATO-maa Belgia nostaa etusormen pystyyn ja sanoa Suomeen hyökänneelle viholliselle että "soo soo, eipä olla tuhmia". Belgia täyttäisi tällöin artikla 5:n vaatimuksen, koska artikla 5 mukaan kukin jäsenvaltio itse päättää miten toimii hyökkäyksen tapahtuessa. Suomi ei siis saisi välttämättä sotilaallista apua, vaikka olisi jäsenenä NATO:ssa.

Sitten muu pelottelu Venäjän uhkasta. On merkillistä, että yli 70 vuotta on ollut aika, jolloin Venäjä ei ole osoittanut mitään hyökkäys/ valloitus suunitelmia Suomen osalle, ja jopa siinä vaiheessa, kun Stalinkin oli hyvin tietoinen, että Suomen puolustuksen selkäranka oli katkennut, niin hän hyväksyi rauhanneuvottelut, tosin antaen suomalaisten huomat, kuinka on lusikka kädessä pidettävä, eikä uhitella Neuvostovenäjälle enää.

Näin on vuoret vierineet ja on ollut jo jonkinlaisia  ongelmia, mutta myös onnistumia, kuten kaupankäyntiä, kunnen Koivisto laittoi hanat kiinni ja petti suomalaiset ja venäläiset kun ajoi Suomen liittämistä Eu;hun.

Mitä voimme kansalaisina tehdä, että tuollaiset Niinstöt ja Aaltoilat, sekä muut natotrollit saadaan kukistettua? Tavallisella kadun kulkijalla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia, koska mediakin on valjastettu tuottamaan tuo nato paskaa jolla peloitellaan suomalaisia.

Todellinen kuva siitä, mihin nato tähtää

Sitten tästä alaspäin voi lukea, miten natotrollit selittää valheitaan meille lukijoille.

Valheiden ulkopolitiikan instituutti 

Asiantuntija Suomen turvallisuustilanteesta: ”Kyseessä ei ole odotuspeli, jossa voisimme vain laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta”

Tämän mukaan Suomi on sotilaallisesti yksin. Ihanko totta kaiken tämän liittoutumisen jälkeen? No tosi paikan tullen näin ehkä silti on?

"Keskiviikkona Globaali turvallisuus ja Suomi -seminaarissa käytiin läpi viime aikoina erityisen ajankohtaiseksi muuttunutta maamme turvallisuutta.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola totesi, että kansainvälinen turvallisuus on muuttumaan päin. Myös Suomen täytyy varautua ja hoitaa oman tonttinsa.

- Kyseessä ei ole odotuspeli, jossa voisimme vain laittaa silmät kiinni ja toivoa, että Suomen turvallisuustilanne paranee, Aaltola kommentoi.

Maanpuolustustiedotuksen varapuheenjohtaja Markku Pakkanen on samoilla linjoilla.
- Suomi on edelleen turvallinen maa, mutta meidän pitää varautua. Emme ole esimerkiksi monien muiden maiden tavoin luopuneet asevelvollisuudesta, Pakkanen sanoi.

Pakkasen mukaan Suomen asevelvollisuusmalli on saanut muualla Euroopassa paljon kiitosta, ja osa maista on nyt palaamassa takaisin Suomen malliin.

Huolestuttava kehitys

Aaltolan mukaan Suomen turvallisuudesta saa ja pitää olla huolissaan, eikä vähiten itänaapurimme Venäjän vuoksi.
Venäjän kantokyky on rajallinen, ja ennusteiden mukaan Venäjä ei tule taloudellisesti lähivuosina enää kehittymään samalla tavalla kuin presidentti Vladimir Putinin ensivuosina eli 2000-luvun alussa.
Venäjä on tähän asti ollut hyvin riippuvainen Itämerestä, mitä on pidetty muualla maailmassa kansainvälistä turvallisuutta vakauttavana tekijänä.

Venäjän laadullinen riippuvuus Itämeren virroista on kuitenkin muuttumassa.
Aaltola kertoi, että kylmän sodan päättymisen jälkeen ajateltiin demokratian leviämisen auttavan siihen, ettei sotia enää tulisi.

- Ajatuksena oli se, että demokratiat eivät sodi keskenään. Venäjä ei kuitenkaan ole demokratia, ja jos demokratian leviäminen maailmalla vähenee, konfliktien mahdollisuus kasvaa. Tämä on hyvin huolestuttavaa, Aaltola pohtii.
Suomi sotilaallisesti yksin

Prikaatikenraali Juha Pyykönen käsitteli seminaarissa Suomen turvallisuutta sotilaallisesta näkökulmasta.
Hänen mukaansa muuttuneen globaaliturvallisuustilanteen tekee erityisen araksi se, että USA:n vetäytyminen antaa tilaa muille käyttää voimaansa.

- Yhdysvallat on tällä hetkellä kiinnostunut lähinnä omasta turvallisuudestaan ja sisäisistä asioistaan. Toisaalta Krimin miehitys todistaa Venäjän näkemystä asevoiman käytöstä.

Pyykösen mukaan Pohjoismaiden puolustusyhteistyö on myös viime vuosien aikana sirpaloitunut, sillä kaikki maat katselevat eri suuntiin ja niillä on erilaisia uhkia.

- Pohjoismaat ovat turvallisuudessa yhdessä, mutta sotilaallisesti erillään. Suomi vastaa yksin omasta sotilaallisesta turvallisuudestaan.

ANNA EGUTKINA"

Valheiden valtakunta