Vihan veljet

Meidän pitää muistaa geopoliittinen asemamme, eikä hölmöilllä, kuten nyt tehdään.

Olen tähän koonut Suomen mustinta aikaa, kun fasistit oli vallassa. Tähän liittyy oleelisesti myös verihurtta Mannerheim, jolla ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pusissaan, mitä tuli vihamielisistä teoista Neuvostovenäjää kohden.

Vaikka miten kaivelee historiaa, niin aina törmää samaan tilanteeseen, Suomi ei ollut se viaton pikkuvaltio, joka ei halunut sotia kenenkään kanssa, vaan suunnitteli vakaasti Suur-Suomea.

Kartta jossa oli Stalin määritteläm uusi Suomi, jota johtaisi Otto Ville Kuusinen

Suomen itärajan takana ollutta osaa karjalaisten vanhastaan asuttamasta Karjalan aluetta, Venäjän Karjalaa, Vienaa ja Aunusta, kutsuttiin Suomessa Itä-Karjalaksi

Kansallisrunoelman kalevalaisten runojen pääosa oli kerätty sieltä, ja suomalaiskansallisen ajattelun saadessa voimaa 1800-luvun lopulla Suur-Suomi-ajattelu tavoitteli alueen liittämistä Suomeen. Alueen suomenheimoinen väestö sai tartunnan samasta ajattelusta, mutta etupäässä perinnäisen hallinnon pysyvyyden voima jäi hallitsevaksi.

Vuoden 1918 alussa heimoaatteen kannattajat alkoivat järjestää retkikuntia saadakseen Itä-Karjalan asukkaat liittymään Suomeen. Senaatti ja ylipäällikkö tukivat hanketta - antoipa Mannerheim helmikuussa lupauksen, ettei hän pane miekkaansa tuppeen (Miekantuppipäiväkäsky) ennen kuin Viena ja Aunus on vapautettu Leninin sotilaista. Saksan ja Venäjän solmittua Brestin rauhan 3.3. 1918 Suomen hallituksen politiikka muuttui tässä asiassa varovaiseksi.

Käydessään vapaussodan aikana 23.2. 1918 Antreassa Karjalan kannaksella Mannerheim antoi julistuksen, jossa hän vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin "viimeinen Leninin soturi ja huligaani" olisi karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.

Julistus innosti heimoaatteen ystäviä. Joensuusta ja Sortavalasta saapunut lähetystö sai sekä senaatin että ylipäällikön tuen suunnitelmilleen retkikuntien lähettämisestä vapauttamaan Vienan Karjalaa. Mannerheim vieläpä laajensi suunnitelman koskemaan myös Aunuksen Karjalaa.

Toisaalta julistus herätti kritiikkiä. Katsottiin, että se oli annettu ilman riittäviä voimavaroja ja väärään aikaan. Itä-Karjalan kysymys joutuisi suurpolitiikan kiistakapulaksi, ennen kuin suomalaisilla olisi siellä todellista vaikutusvaltaa. 

Kun jatkosodan alkuvaiheissa valmistauduttiin Karjalan armeijan hyökkäykseen kohti Laatokan rantaa ja Syvärin virtaa, Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn nro 4, jossa hän viittasi vuonna 1918 antamaansa lupaukseen karkottaa bolshevikit Venäjän Karjalasta ja lupasi Karjalan kansoille vapauden ja Suomelle suuren tulevaisuuden. Hän kertoi, että Suomen armeijan riveissä marssivat karjalaisten omat pataljoonat. Tällä hän viittasi Suomessa koottuihin ns. heimopataljooniin.

Mannerheim katsoi julistuksensa noudattelevan valtiojohdon ajatuksia ja kuvastavan laajaakin mielipidettä. Tällainen päiväkäsky, jonka sanamuodosta oli luettavissa pyrkimys Suomen alueelliseen laajentamiseen, Suur-Suomeen, herätti huomiota - ja myös negatiivista huomiota - sekä Suomen poliittisissa piireissä että maailmalla. Hallitus katsoi julistuksen liian rohkeaksi ja pyrki diplomatian keinoin pehmentämään sen sävyä, vaikka se ei suoranaisesti sanoutunutkaan irti julistuksen sanomasta.

Huhti-toukokuussa 1918 Mannerheimin päämajassa valmisteltiin operaatiota Aunukseen, sekä heimoaatteen tukemiseksi että Venäjän valkoisten auttamiseksi Pietarin valloittamiseksi. Senaatti esti kuitenkin tämän hankkeen toteutumisen. Mannerheim uskoi, että valkoiset venäläiset luovuttaisivat kiitokseksi Itä-Karjalan Suomelle (Pietarin kysymys).

Itä-Karjalan yhdistämisaate voimistui Suomessa 1918-1922 heimosotaretkien aikana ja sen jälkeen ylioppilaiden perustaman Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) ja muiden heimojärjestöjen valta-aikana. Mannerheim ei julkisesti enää asettunut tukemaan näitä hankkeita, ja 1930-luvulla ne jäivät muiden hankkeiden varjoon.

Vasta Saksan suunnitellessa kevätkesällä 1941 Neuvostoliiton hajottamista, Suomen heimojärjestöjen edustajille annettiin taas tehtäväksi muodostaa heimopataljoonia ja valmistella Itä-Karjalan hallintoa sen miehittämisen varalta. Sekä valtiojohto että sotilasjohto katsoivat, että Suomen olisi Neuvostoliiton hajotessa otettava vastuu Itä-Karjalasta. Rauhankonferenssin yhteydessä suomenheimoisten asuma-alue voitaisiin liittää Suomeen, mikä avasi aivan uusia taloudellisia mahdollisuuksia.

Suur-Suomi töhtäimessä, maitojunalla kotiin

Jatkosodan alkuvaiheessa puhuttiin varsin avoimesti Itä-Karjalan Suomeen liittämisestä, ja Mannerheimkin antoi joukoille 10.7. 1941 hyökkäyspäiväkäskyn, jossa Viena ja Aunus taas olivat näkyvästi esillä. Syksyllä 1941 suomalaiset joukot miehittivät melkoisen osan Itä-Karjalasta, ja sinne perustettiin ylipäällikön käskystä Itä-Karjalan sotilashallinto.

Neuvostohallinto oli ehtinyt evakuoida alueelta suuren osan väestöstä, ja jäljellejääneistä vain puolet oli jollain lailla suomenheimoisia. Rintamalinjaa lähellä oleva, yleensä venäjänkielinen väestö eristettiin suuriin leireihin. Taloudellista etua miehityksestä ei Suomelle ollut, sillä väestöä jouduttiin osaksi huoltamaan Suomesta käsin.

Sotilashallinnon edustajat valmistelivat alueen suomalaistamista. Mm. Petroskoille annettiin nimi Äänislinna. Suomenkielisiä kouluja ja opettajanvalmistuslaitoksia avattiin. Luterilainen kirkko pyrki käännyttämään väestön luterialaiseksi, koska katsottiin, että alue oli uskonnoton. Varsin suuri osa väestöstä oli kuitenkin pohjimmiltaan ortodoksista, ja Mannerheim asetti tarkat rajat luterilaisten pappien käännytysinnolle.

Kun suomalaismiehitys kesäkuussa 1944 päättyi, vain muutama tuhat itäkarjalaista seurasi suomalaisia Suomeen. Loput jäivät paikoilleen, ja suomenheimoinen väestö joutui vaikeaan asemaan, kun Neuvostoliiton epäluulot kohdistuivat heihin. Alueelta kerättiin tarmokkaasti todistajalausuntoja suomalaismiehittäjiä vastaan, mutta vain aniharvat tapaukset johtivat syytetoimiin sotarikoksista. Miehittäjät selvisivät puhtaammin paperein kuin monilla muilla Euroopan ja Aasian alueilla.

Vihan veljet oli Suomessa 1920-luvulla toiminut salaseura, jonka aate oli venäläisvastaisuus, ”ikuinen ryssäviha”. Sen loi äärioikeistolainen Elmo E. Kaila, ja siihen kuului muun muassa pappi ja Suur-Suomen haaveilija Elias Simojoki. Sitä on sanottu niin Akateemisen Karjala-Seuran sisärenkaaksi kuin sen kanssa limittäin toimivaksi järjestöksikin. Salaseuraan kuuluvilla oli jäsenyyden tunnuksena pyöreä hopeinen rintanappi ”Pirua ja ryssää vastaan”, jossa on ristikkäin sapeli ja tikari. Seura oli lyhytikäinen, mutta vaikutus säilyi.

Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli Suomessa vuosina 1922–1944 toiminut ylioppilaiden ja akateemisten muodostama järjestö, jonka tavoitteena oli alun perin Itä-Karjalasta Suomeen tulleiden pakolaisten avustaminen, sittemmin myös yleisesti heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen. Seuran piirissä kannatettiin laajalti myös aito­suomalaisuutta ja Suur-Suomi-aatetta.

Akateemisella Karjala-Seuralla oli suuri vaikutusvalta akateemisessa maailmassa ja ylioppilas­kunnassa. Lisäksi AKS:llä oli paljon vaikutusvaltaa Suomen sisäpolitiikassa jo pelkästään siksi, että sen jäsenkuntaan kuului monia merkittäviä politiikan toimijoita.

Vaikka AKS lakkautettiinkin jatkosodan päättäneen välirauhansopimuksen yhteydessä, sen entisiä jäseniä eli ”AKS-veljiä” oli 1960-luvulla useissa korkeissa viroissa ja asemissa eduskunnassa, hallituksessa, luterilaisessa kirkossa, yritys- ja yliopistomaailmassa sekä puolustusvoimissa. Vuodesta 1958 lähtien AKS:n jäsenistö toimi nimellä Kerho 22.

Perustaminen

Helmikuussa 1922 kolme heimosoturia ja ylioppilasta, karjalaiset Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen ja pohjoispohjalainen Elias Simelius saapuivat Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Kaikki heistä olivat ottaneet osaa juuri päättymäisillään olevaan viimeiseen heimosotaan eli Itäkarjalaisten kansannousuun, jossa itäkarjalaiset olivat nousseet kapinaan neuvostovaltaa vastaan. Vähäkallio ja Räikkönen kokoontuivat 16. helmikuuta Karjalaisen osakunnan tiloihin. Miehet keskustelivat sotamuistoistaan ja pohtivat tilannetta, joka näytti huonolta itäkarjalaisille ja heimoaatteelle. Lopulta Vähäkallio nimesi tuttavansa Elias Simeliuksen ja he päättivät ottaa tähän yhteyttä. 22. helmikuuta Vähäkallio, Simelius ja Räikkönen tapasivat Karjalaisessa osakunnassa. Vain kaksi päivää ennen tätä tapaamista Paavo Talvelan johtama viimeinen karjalainen vapaustaistelijajoukko eli Vienan rykmentti oli vetäytynyt Suomen puolelle.

Tämä helmikuun 22. päivän ”kolmen miehen kokous” nimettiin myöhemmin AKS:n syntymäpäiväksi. Simojoki ja maisteri Elmo E. Kaila korostivat sitä AKS:n perustamistilaisuutena. Kuitenkin Räikkönen kirjoitti 1923 ensimmäisessä AKS:n vuosikertomuksessa, että kolmikko tapasi jo 16. helmikuuta. Lauri Hyvämäki taas kertoi 1937 ilmestyneessä AKS:n tie -historiikissa, että Vähäkallio ja Räikkönen tapasivat ensin kahdestaan 16. helmikuuta ja sitten 22. helmikuuta Simeliuksen kanssa. Räikkösen perustamiskertomus huomioi professori Iivari Leiviskän ja Kailan kanssa käydyt keskustelut, toisin kuin Hyvämäen. Selvää on, että AKS:n perustaminen oli monimutkaisempi prosessi kuin kolmikon pitämän yhtäkkisen salaisen ja yksityisen kokouksen tulos, kuten Simojoki halusi kertoa.

Miehet päättivät ensiksi ottaa yhteyttä Pohjois-Pohjalaisen osakunnan inspehtoriiin, professori Iivari Leiviskään ja kysyä tältä neuvoja ja ohjeita. Samoin ylioppilaat päättivät ottaa yhteyttä kuuluisaan aktivistiin, maisteri Kailaan, jonka uskottiin varmasti antavan tukea. Simelius lupasi haalia toimintaan mukaan pohjalaisia ystäviään ja Räikkönen ja Vähäkallio vastaavasti karjalaisia ystäviään. Seuraavaksi neuvottelu käytiin pari päivää myöhemmin E. E. Kailan luona ja vielä samalla viikolla käytiin neuvotteluja Iivari Leiviskän kanssa. Lopulta 1. maaliskuuta pidettiin käytännössä perustava kokous, kun Karjalaiseen osakuntaan kokoontui kymmenkunta ylioppilasta, joiden joukossa olivat kolmikon lisäksi ainakin ylioppilaat Visa Juho Antero Engelberg, Soini Göös (myöh. Kuhakoski), Kaarlo Henrik Hallikorpi, Erkki Mattias Jussila, Karl Birger Lasse Nissinen, Aaro Antti Pakaslahti ja Eino Johannes Rossander (myöh. Rauste).

Muodollisten ylioppilasperustajien Erkki Räikkösen, Elias Simeliuksen (myöh. Simojoki) ja Reino Vähäkallion lisäksi seuran takana olivat Elmo Kaila ja useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit.

AKS:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ostrobotnialla 5. maaliskuuta 1922 Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Kaarlo Hallikorpi, joka oli vuoden 1918 sotainvalidi ja 37-vuotias Kansallis-Osake-Pankin virkailija. Erkki Räikkönen toimi sihteerinä ja lääketieteen kandidaatti Urho Johannes Matinolli varapuheenjohtajana. AKS:n johtajuussuhteet eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen aivan helpolla. Seuran syntyvaiheeseen liittyneet erimielisyydet pidettiin AKS:n tyyliin poissa julkisuudesta. Elmo E. Kaila oli AKS:n vahva mies, mutta ei edes alkuvaiheessa 1922 kuulunut siihen. Ensimmäinen puheenjohtaja oli sovitteluratkaisu Kailan ja Räikkösen väliltä.

Symbolit ja vala

AKS:n mustan lipun ja siinä olevan tunnuksen oli suunnitellut piirtäjä Topi Vikstedt. Lipun nauhoihin oli kätketty luoti, joka kertoman mukaan oli se sama, jolla Repolan nimismies Bobi Sivén oli surmannut itsensä (Katso: Aunuksen retkikunta). Sivénistä tuli AKS:n marttyyri ja hänelle yritettiin luoda samankaltaista henkilökulttia kuin myöhemmin Saksassa Horst Wesselille. Sivén oli AKS:läisille esimerkki siitä, kuinka Karjalan asia on omaa henkeäkin tärkeämpi, kuten Sivén itsekin oli sanonut. AKS:n marssina oli Reino Hirvisepän sanoittama ja hänen veljensä Toivo Palmrothin säveltämä Me tahdomme.

AKS:n valajäseneksi päästiin vannomalla uskollisuudenvala, minkä jälkeen sai rintaansa numeroidun jäsenmerkin. Valan tekstin laativat perimätiedon mukaan Kaila ja Simelius yhdessä, joskin Räikkönen otti siitä myöhemmin kunnian itselleen. Valatilaisuuksia järjestettiin 1923 alkaen kahdesti vuodessa, Snellmannin päivänä ja Itsenäisyyspäivänä. Keväällä 1924 otettiin käyttöön myös valakirja, josta lipun ohella tuli toinen seuran keskeinen riittiesine. Kirjaan merkittiin valajäsenten nimet, tosin varhaisimpien jäsenten nimiä ei saatu kaikkia. Eronneiden jäsenten oli palautettava jäsenmerkkinsä ja myöhemmin otettiin tavaksi murskata ne rituaalisesti alasimella.
AKS:n mustan lipun edessä vannottava vala kuului seuraavasti:

»Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni Isänmaalleni, Suomen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.»

Ensimmäiset valajäsenet

AKS:n johtajuusongelmat heijastuivat valajäsenmerkkien jakoihin, esimerkiksi kiistaan siitä, kuka saisi ensimmäisen valajäsenmerkin. Ehdolla olivat Simelius ja Kaila, mutta lopulta ongelma ratkaistiin siten, että Simeliuksesta tuli AKS:n valajäsen numero 1 ja entisestä jääkäriliikkeen organisaattorista E. E. Kailasta valajäsen numero 27 Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n mukaisesti.
Virallisesti ensimmäiset kymmenen valajäsentä olivat numerojärjestyksessä: pohjoispohjalainen Elias Simelius, myöh. Simojoki (n:o 1), karjalainen Hannes Heikki Ilmari Salmenkallio (n:o 2), pohjoispohjalainen Poju Erik Wilhelm Strand (n:o 3), karjalainen Kaarlo Henrik Hallikorpi (n:o 4; mahdollisesti, ei varmuutta), Martti Ilmari Kantele (n:o 5), karjalainen Kaarlo Pekka Parviainen (n:o 6), pohjoispohjalainen Reino Oravala (n:o 7), karjalainen Armas Soini Antero Göös, myöh. Kuhakoski (n:o 8), pohjoispohjalainen Yrjö Johannes Wegelius, myöh. Vuorjoki (n:o 9) ja pohjoispohjalainen Urho Johannes Matinolli (n:o 10).

Valajäsenten kärki muodostui vanhemmista civiksistä, jotka olivat valmistuneet ylioppilaiksi jo vuosina 1914–1917. Kantele, Matinolli ja Oravala olivat kaikki lääketieteen kandidaatteja ja Salmenkallio lääketieteen ylioppilas. Muista AKS:n alkuvaiheen johtajista Reino Vähäkallio oli valajäsen n:o 15 ja Erkki Räikkönen n:o 63. Perustajajäsenistä Erkki Jussila oli valajäsen n:o 18.

Toiminta

AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Venäjän muillekin suomalais-ugrilaisille kansoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli Työväestö on voitettava isänmaalle!, koska luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta.
Tässä suhteessa äärimmäisen paha pettymys tuli, kun ortodoksinen ja nimenomaan Karjalassa hyvin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen Heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Merkittävä syy tähän oli ”Vihan Veljien” olemassaolo: ortodoksit pyrkivät nimenomaan rakentamaan sopua kaikkien kieliryhmien välille. Venäjänkielisyys heidän keskuudessaan oli jo aloittanut hiipumisensa, mutta esimerkiksi Kannaksen Raivolasta löytyi silloin erikoinen ryhmä: ruotsinkielisiä ortodokseja, jotka olivat paikalle asettuneiden kauppias- ja liikemiessukujen jälkeläisiä

.
Kielikysymyksessä seura korosti suomen kielen asemaa. Seuran äänenkannattaja oli Suomen Heimo -lehti. Vuonna 1930 seura teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamiseksi Karjalankannaksella, ja toisen maailman­sodan aikana sen aloitteesta perustettiin Suomen Talkoo- ja Maan Turva -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), vuoteen 1938 saakka nimeltään Naisylioppilaiden Karjala-Seura.
Puoluepolitiikassa AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus, joka johti Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen usean sadan maalaisliittolaisen seuran jäsenen eroon, mukana muun muassa Urho Kekkonen. Keskustalaisen siiven poistumisen jälkeen seura ajautui oikeammalle, Lapuan liikkeen jatkajaksi perustetun IKL:n kumppaniksi. Seuran toiminta huolestutti neuvostohallitusta ja lisäsi jännitettä maiden välillä.

Lotinapellon liitto

Lotinapellon liitto oli erityisesti AKS:n piirissä vaikuttanut epävirallinen sotaisa Suur-Suomi-ryhmittymä. Urho Kekkonen, Martti Haavio ja eräät muut AKS:n nuoret jäsenet olivat aikoinaan solmineet "Lotinapellon liiton", johon sisältyi lupaus hyökätä Syvärin yli Lotinapeltoon vaikka kaatuen "ryssän konekiväärituleen". Nimi liittoumalle otettiin Lotinapellon kaupungista, joka sijaitsee Syvärin kaakkoispuolella. Tarinan mukaan lotinapellonliittolaisia olisi jatkosodassa ensimmäisinä kaatunut konekiväärin tulitukseen Syvärin ylityksen jälkeen.

Lakkauttaminen ja jatkuminen

Jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset sekä liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt. AKS ja sen sisarjärjestö ANKS lakkautettiin ensimmäisten joukossa 23. syyskuuta 1944, ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä edes erikseen vaatia. Näiden järjestöjen asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen. AKS:n Snellmanninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-Säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä ja sen varat lahjoitettiin Einar Vihman muistorahastoksi.

Lakkauttamisen yhteydessä suurin osa AKS:n arkistoa poltettiin erään jäsenen kotona, jäsenkortisto ja tärkeimmät riittiesineet puolestaan kätkettiin. Entinen puheenjohtaja Martti Kantele säilytti kuuluisaa mustaa lippua kodissaan, kunnes hänen perikuntansa lahjoitti sen 1970-luvulla Kansallismuseon haltuun. Jäsenkortisto siirrettiin sodan jälkeen salaa Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Sinne myös sotainvalidi Toivo Kuusi vuonna 1971 lahjoitti Kanteleen pyynnöstä aikanaan kätkemänsä valakirjan.

Seuran jäsenten sosiaalisena verkostona ja muistojen vaalijana on toiminut sotien jälkeen epävirallinen "Kerho 22". Sen muotoutuminen alkoi Vilho Helasen hautajaisista vuonna 1952. Kerho rekisteröitiin virallisesti vuonna 1958, mutta se tuli näyttävästi julkisuuteen vasta 1990-luvulla. Lisäksi eräät entiset AKS:n johtajat perustivat vuonna 1956 Suomen Suvun Säätiön edistämään sukukansojen kulttuurin historian tutkimusta ja opetusta.^[13]

Puheenjohtajat

• Kaarlo Hallikorpi, maisteri, 5.3.1922–22.2.1923
• Elmo E. Kaila, maisteri, 22.2.1923–18.9.1927
• Vilho Helanen, maisteri, 18.9.1927–22.2.1928
• Elmo E. Kaila, maisteri, 22.2.1928–17.9.1930
• sij. Martti I . Kantele, lääkt.lis, 25.3.1928–11.5.1928
• sij. Martti Virta, maisteri, 24.5.1929–22.2.1930
• Martti I . Kantele, lääkt.lis, 17.9.1930–18.10.1931
• Aarne Valle, lääket. kand., 18.10.1931–22.2.1932
• Yrjö Vuorjoki, maisteri, 22.2.1932–22.2.1934
• Vilho Helanen, maisteri, 22.2.1934–22.2.1935
• Rauno G. Kallia, lakit. kand., 22.2.1935–22.2.1936
• Vilho Helanen, maisteri, 22.2.1936–23.9.1944 

Luettelo AKS jäsenistä

 

Isänmaallinen Kansanliike (lyh. IKL) oli suomalainen äärioikeistolainen järjestö. IKL piti esikuvanaan vuosina 1932–1944 toiminutta Isänmaallista kansanliikettä. Organisaatio perustettiin keväällä 1993 nimellä Isänmaallinen Kansallis-Liitto. IKL:n puheenjohtaja oli alusta alkaen Matti Järviharju. IKL julkaisi 1990-luvulla lehteä Ajan Suunta. Puolueen jäseniä ja kannattajia ohjeistettiin siirtymään Vapauspuolueen jäseniksi ja ehdokkaiksi Eduskuntavaalien 2011 alla.

IKL

IKL teki 1990-luvulla yhteistyötä ranskalaisen Front National -puolueen, belgialaisen Vlaams Blokin ja Ruotsidemokraattien kanssa. IKL:n nuorisotoimintaa vetämässä oli mm. Teemu Lahtinen, joka esitti Ajan Suunta lehdessä Sinimustat nuorisojärjestön perustamista. Lahtisen mukaan nuorisojärjestö ei edennyt suunnitelmia pidemmälle.

Suomen viranomaiset suhtautuivat uuden IKL:n rekisteröintiin epäillen, koska vanha IKL oli kielletty Moskovan välirauhansopimuksessa (vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa). Tämän vuoksi yhdistysrekisteriin merkittiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto. Järjestö ajoi muun muassa luovutetun Karjalan ja muiden talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden palauttamista. IKL vastusti Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Liitto ilmoitti vastustavansa antisemitismiä ja rasismia, mutta sen lehdessä hyökättiin usein mustaihoisia, romaneja ja pakolaisia vastaan. IKL korosti suomalaisuuden kulttuurisia piirteitä pohjoismaisen rodun sijaan. IKL käytti tunnusta ”Oma kansa ensin”.

IKL:n ensimmäinen liittosihteeri oli Arto J. Rinne, tunnettu paremmin taiteilijanimellään William Korwenkoski. Myöhemmin tehtävässä toimi Merja Muronen. Järjestön kenttätoiminta hiipui vuonna 2001. Järjestön varsinaisena perustajana voidaan pitää Rinnettä, jonka riitautui puheenjohtaja Järviharjun kanssa jo vuonna 1994. Kesällä 1998 IKL kertoi jäsenmääräkseen 700. Syyskuussa 1993 IKL ilmoitti keränneensä jäsenmaksun noin 500 kannattajalta. Suojelupoliisin mukaan järjestö liioitteli jäsenmääräänsä.

Toiminta

Talvella 1993 Rinne laittoi Seinäjoella ilmestyvään Etelä-Pohjanmaa-lehteen ilmoituksen: Kansallinen kutsu! Suomi suomalaisille -IKL-. Ilmoitus johti useisiin yhteydenottoihin. Rinne katsoi Järviharjun olevan sopivin järjestön puheenjohtajaksi aikaisemman poliittisen kokemuksen perusteella. Perustava kokous valitsi Järviharjun puheenjohtajaksi ja järjestön nimeksi vahvistettiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto.




Vuoden 1994 presidentinvaalien alla Venäjä jätti Suomelle nootin IKL:n ja Tampereella toimivan Suur-Suomi-yhdistyksen toiminnasta. Media uutisoi nootista presidentinvaalien aattona. Puheenjohtaja Järviharju oli tuolloin tavoittamattomissa, joten liittosihteeri otti johdon käsiinsä ja järjesti seuraavaksi päiväksi tiedotustilaisuuden. Rinne onnistui tekemään nootista kansainvälisen uutisen, joka levisi aina Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten. Suur-Suomi -yhdistyksen johtaja Seppo Lehto epäili MTV3:n uutisissa, että kyseessä olisi ollut ehdokas Paavo Väyrysen "tilaustyö", jolla pyrittiin kääntämään vaalit kyseisen ehdokkaan hyväksi. Väyrynen syytti Mainostelevisiota mediapelistä. JSN antoi asiasta myöhemmin langettavan päätöksen.

IKL:n johto kutsuttiin Venäjän suurlähetystöön muutama viikko nootin jälkeen. Venäjän suurlähettiläänä toiminut Juri Derjabin keskusteli Rinteen, Järviharjun ja varapuheenjohtaja Esko Autin kanssa IKL:n tarkoitusperistä ja esiin nostettiin muun muassa Karjalan palautus.


Myöhemmin samana vuonna Rinne erosi liittosihteerin tehtävistä ja koko järjestöstä Kauhavalla järjestetyn kriisikokouksen jälkeen. Hän syytti Järviharjua julkisuushakuisuudesta ja epäpätevästä toiminnasta puheenjohtajana. Järviharju puolestaan syytti Rinnettä epädemokraattisesta toiminnasta ja pyrki leimaamaan Rinteen "väkivaltasiiven" edustajaksi. Myöhemmin Rinne osallistui politiikkaan muun muassa Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana Vaasan vaalipiirissä 2003. Nykyisin Rinne on irtisanoutunut puoluepolitiikasta.
IKL järjesti 1990-luvulla tilaisuuksia muun muassa Kalevalan päivänä, vapaussoturien muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä ja Vihtori Kosolan syntymäpäivänä.
Helmikuussa 1995 viisi IKL:n hallituksen jäsentä yritti poistaa Järviharjun ja tämän tukijat puolueesta, koska puheenjohtaja oli mennyt Yhteisvastuu puolueen ehdokkaaksi vaaleissa.

Vaalit

IKL pyrki puoluerekisteriin, mutta se ei onnistunut keräämään 5 000 kannattajakorttia. IKL keräsi kortteja vuosina 1993–1994 ja 1997–1998. Kesällä 1998 yhdistys jätti oikeusministeriöön kortteja, mutta niitä oli liian vähän ja osa hylättiin epäselvyyksien vuoksi.

1990-luvulla IKL:n jäseniä esiintyi sitoutumattomina perussuomalaisten, kokoomuksen ja SEP:n listoilla. Järviharju oli vuosien 1995 ja 2003 eduskuntavaaleissa Yhteisvastuu puolueen listoilla ja Europarlamenttivaaleissa 2004 Suomen Kansan Sinivalkoisten ehdokkaana. Kunnallisvaaleissa 2004 Järviharju valittiin Ilmajoen kunnanvaltuustoon perussuomalaisten listalta. Vuonna 2006 Järviharjun johtama ryhmä sai vallan Väinö Kuisman puoluerekisteriin kuuluneessa Suomi – Isänmaa -järjestössä ja sen nimi vaihdettiin Suomen isänmaalliseksi kansanliikkeeksi. IKL osallistui vuoden 2007 eduskuntavaaleihin neljässä vaalipiirissä. Puolueen viisi ehdokasta saivat yhteensä 821 ääntä (0,03 %). Järjestö poistettiin rekisteristä vaalien jälkeen.

 

Kekkonen yritti lopettaa IKL:llän 

"Demokratian itsepuolustusta"

IKL:n kaari oli 1938 jo laskussa. Tähän vaikuttivat varmaan myös uutiset Kolmannesta valtakunnasta -- alkaen "pitkien puukkojen yöstä" 1934. IKL-keskustelun aikoihin Saksan juutalaiset kokivat "kristalliyön" kauhut.
Punamultahallituksen 38-vuotias, tarmokas sisäministeri oli jo 1934 julkaissut teoksen Demokratian itsepuolustus. Sitä hän sovelsi päättäessään kieltää IKL:n Lapuan liikkeen jatkajana samaan tapaan kuin Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) peitejärjestöt oli lakkautettu 1930.
Myös IKL:n lehdet päätettiin lakkauttaa. Niitä olivat päälehti Ajan Suunta Helsingissä ja pääosin Kuopion "Suunta-tehtaassa" tehdyt eri maakuntien Suunta-lehdet, joiden yhteiseen runkoon lisättiin paikallista aineistoa. IKL:n äänenkannattajiin kuului myös Hämeen Sanomat. Lehtien lakkauttaminen oli erityisen ongelmallista, sillä ne eivät kuuluneet virallisesti puolueen organisaatioon.
Eduskuntakeskustelussa opposition Linkomies esiintyi sananvapauden ritarina. Hän olikin liukunut aiemmalta jyrkältä oikeistolinjaltaan kohti konservatiivipuolueen keskustaa. Samalla hänen asemansa Kokoomuksen todellisena ykkösenä vahvistui, vaikka puheenjohtajana olikin Paasikiven seuraajana kokenut talonpoika Pekka Pennanen. Kokoomuksen kritiikkiä Kekkosen IKL-päätöstä vastaan esitti eduskunnassa myös myöhempi oikeusministeri Oskari Lehtonen.

Lakkauttaminen kumotaan

Lopullisessa äänestyksessä hallitus sai luottamuslauseen äänin 121-42. IKL:n lakkauttaminen kumottiin kuitenkin raastuvanoikeudessa ja hovioikeus vahvisti ratkaisun. Asiaa ei ehditty käsitellä korkeimmassa oikeudessa, kun talvisodan lähestyminen 1939 johti sisäpoliittisten kiistojen hautaamiseen.
IKL:n alamäki jatkui heinäkuun 1939 vaaleissa, jolloin puolueen edustajamäärä lähes puolittui kahdeksaan. Kokoomuksen paikkamäärä nousi sen sijaan 25:een. Silti Maalaisliitolla oli yli kaksi ja SDP:llä yli kolme kertaa suurempi eduskuntaryhmä. IKL vaikutti eduskunnassa läpi sotavuosien ja oli 1941-43 edustettuna hallituksessakin. Puolue korosti hyviä suhteita Saksaan.
Välirauhansopimuksen perusteella IKL lakkautettiin lopullisesti syksyllä 1944. Samalla lakkautettiin muutama avoimesti kansallissosialistinen pienpuolue. Jokainen Führeriksi pyrkivä kun tarvitsi ikioman puolueen.