SUOMI JA SUURVALLAT

Suomi on – aina - suurvaltapolitiikan pelinappula


Kun puolustusministeri haluaa Suomea taas suursotaharjoituksiin yhteen leiriin on häntä syytä muistuttaa, että Suomen historiassa on muutakin liikettä kuin Lapuan.


Jussi Niinistöltä on jäänyt ymmärtämättä Mannerheimin ja Paasikiven perusoppi.


Tämä sanoma on se, mitä olen toitottanut, huutanut ja kirjoittanut, mutta se ei mene näille ummikko uuvateille päähän, että meidän asema Venäjän naapurina pitää muistaa ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jokainen valtio joutuu punnitsemaan omaa asemaansa muiden rinnalla, ja nyt meillä nämä uuvatit sotahullut ovat rakentamassa ihan väkisin sotaa ja maan kanssa jonka voimavarat on omaa luokkaansa meihin verrattuna.


Miksi meillä on syylistetty muita valtioita toistuvasti? Suomalaiseen kasvatukseen tulee jo lapsina päähän taottua, että itsetuntoa ei saa nostaa, olemalla ylpeä omista taidoista, joten siihen on opittu halventamaan muita, ja se oppi on myös valtiotasolla olemassa. Ruotsalaiset on kaikki homoja (mitenkän on, kun tuntuu, että he olisi kuolleet jo monta kertaa sukupuuttppn tuolla tavoin?)


Virolaiset on niin vanhanaikaista kansaa, että ei sitäpuhettakaan voi kuunnella ilman häpeän tunnetta, niin ja tietenkin venäläiset rosvoja ja murhaajia, samalla unohdetaan kaikki oma likapyykki piiloon. Joten jos kysytään, miksi suomalaiset on jatkuvasti sodissa? Niin se on sitä itsetunnon nostamista, jolla kuvitellaan saavan jotain erikoisen erinomaista mainetta? Tosin vain se maine on kyllä uitettu likaojissa moneen kertaan, on meillä niin järjetöntä tämä toiminta.


Minulta on kysytty, miksi Suomi on jatkuvasti sotimassa? Porvaripuolueet ja ntonatsi trollit väittää, että Venäjä on hyökännyt joka sodassa "pientä ja viatonta Suomea vastaan"
Tässä taas kertaus, kuinka "viaton Suomi on"?


Melskeistä aikaa


Stolbovan rauha solmittiin helmikuussa 1617. Ruotsin itäraja (Suomen) siirtyi idemmäksi kuin koskaan myöhemmin. Rauha muutti radikaalisti Ruotsin puolelle joutuneen itäisen Karjalan väestön oloja. Ruotsin ankara verotus ja pakkokäännytys pakottivat karjalaisväestön ja osin savolaiset siirtymään idemmäksi Venäjän puolelle. Inkeriin muodostui suomenkielinen enemmistö.


1600-luvun alussa Ruotsi soti kaikkia naapureitaan vastaan. Kalmarin sota päättyi ruotsalaisten tappioon. Se joutui maksamaan kovat sotakorvaukset, joita maksoi myös itäisen läänin (Suomen) kansa. Ruotsi joutui tunnustamaan Tanskan vallan Jäämerellä. Venäjälle valittiin ensimmäinen Romanov.


Vuonna 1700 Tanskan aloitteesta se ja Venäjä, Puola sekä Saksi hyökkäsivät Ruotsia vastaan. Hyökkäys tuli kahtaalla. ”Puola hyökkäsi Liivinmaalle (nyk. Viro ja Latvia) ja Tanska Ruotsin liittolaisen Holsteinin alueelle. Suomalaiset joukot torjuivat Puolan ryntäyksen, ja Ruotsi Englannin ja Hollannin laivaston avustamana lannisti Tanskan rauhaan” (Jouko Vahtola: Suomen historia. Otava 2004).


”Syyskuussa 1700 tsaari Pietari julisti sodan Ruotsille ja hyökkäsi Inkerinmaalle. Kaarle XII oli jo tehnyt päätöksen sotavoimien viemisestä omassa johdossaan Puolaa vastaan. Nyt hän vei joukkonsa nopeasti venäläisiä vastaan, yllätti ja voitti heidät perinpohjaisesti Narvan taiselussa 20.11.1700. Voiton ratkaisivat etupäässä ruotsalaiset joukko-osastot, suomalaisten panos rajoittui taisteluiden jälkeiseen mellasteluun. (Isovihassa mellastelu kostettiin, merk. JS) Ruotsi oli näin nopeasti lyönyt hajalle koko mahtavan liittokunnan. Sen arvovalta nousi, ja sillä oli hyvät mahdollisuudet saada vahvoja liittolaisia ja neuvotella rauhasta, mutta Kaarle XII kieltäytyi jääräpäisesti antautumasta keskusteluun Puolan ja Venäjän mielestään moraalisesti ala-arvoisten hallitsijoiden kanssa. Vain miekkaa hän aikoi heille tarjota. Ruotsi eristi nyt itse itsensä” (Vahtola).


Kuninkaamme käsittämätön sotapolitiikka vei runsaasti suomalaisia Venäjän vastaisiin taisteluihin pitkin Venäjän maaperää. Ratkaiseva tappio tuli Pultavassa kesäkuussa 1709. Puola ja Tanska hyökkäsivät heikentyneen Ruotsin maaperälle. Tsaari Pietari tarjosi Ruotsille rauhaa melko edullisin ehdoin, mutta Ruotsi torjui sen. Venäjä valtasi Viipurin ja Käkisalmen läänin, mutta kuninkaamme Kaarle XII vehkeili Turkin kanssa ja sai sen aloittamaan sodan Venäjää vastaan. Tämä viivästytti venäläisten maaperällemme tuloa. Keväällä 1713 Venäjä nousi Helsinkiin. Suomi ei saanut Ruotsista mitään apua. ”Suomi oli Ruotsille periferinen, kurja ja köyhä alue, Tukholman ”suojamuuri ja ruoka-aitta” (Vahtola). Suuri Pohjan sota (isoviha) oli siihen mennessä suomalaisen väestön kovin koettelemus.
Venäjä rakensi Pietarin, josta tuli pääkaupunki vuonna 1712.


Tärkeä Pietari


Suuri Pohjan sota päättyi Uudenkaupungin rauhansopimukseen. Sen mukaan Venäjällä oli mahdollisuus sekaantua Ruotsin sisäisiin asioihin. Venäjä ehkäisi kaikki yritykset Ruotsin säätyvaltaisen hallitusmuodon muuttamiseksi.
Uudenkaupungin rauhan raja liitti Suomen maantieteellisesti elimellisemmin Venäjään kuin meren erottamaan Ruotsiin.


”Viipurin provinssi oli Venäjälle mitä tärkein uuden pääkaupungin Pietarin strategisena suoja-alueena, joskin se oli yhä suppea siihen tarkoitukseen. Venäjällä alettiin kiinnittää huomiota koko Suomen hyödyllisyyteen tässä tarkoituksessa. Kun Suomi oli lisäksi varustamaton, Venäjän vihollisten pelättiin käyttävän sitä astinlautana Venäjälle. Oli siis syntynyt asetelma, jossa keskeistä oli Venäjän huoli Pietarin turvallisuudesta” (Vahtola).
Arvovaltainen Arvid Horn totesi, että rauhanpolitiikka oli Suomen kannalta myös parasta puolustuspolitiikkaa. ”Horn oli taitava reaalipoliitikko, joka tunsi maansa heikkouden ja varoi loukkaamasta Venäjää, muttei myöskään alistunut sen käskyläiseksi. Kun tsaari tyrkytti erästä sukulaistaan Ruotsin kruununperijäksi, valtiopäivät julistivat suorasukaisesti, ettei Ruotsin kruununperimys kuulu Venäjälle sen enempää kuin Venäjän Ruotsille, ja hallitus pyysi Englannin laivastoa näyttäytymään Suomenlahdella” (Eino Jutikkala, Kauko Pirinen: Suomen historia. WSOY 2002). Hornia voitaneen pitää myöhempien vanhasuomalaisten kuten Paasikiven edeltäjänä.


Keisarinna tuki suomalaisia


Venäjä ja Ruotsi solmivat vuonna 1724 puolustusliiton kahdeksitoista vuodeksi. Maamme (Ruotsi) petti sopimuksen saman tien liittyen Englannin ja Ranskan solmimaan Venäjän vastaiseen liittoon. Ruotsin suomenpuoleisen osan näkökulmasta ulkopolitiikka oli selkeää seikkailupolitiikkaa. Piti olla itsestään selvää, että Venäjä ei voinut olla reagoimatta, sillä se oli luottanut Uudenkaupungin rauhan mukaisesti Kannaksen ja Pietarin turvallisuuteen ja oli vetänyt alueeltamme miehitysjoukkonsa pois. Toki miehitysjoukkojen poisvetämisen syyt löytyvät myös laajemmasta sotilaspoliittisesta tilanteesta Euroopassa ja Venäjän eteläosissa, mutta pakko se ei silti ollut. Ruotsi ei halunnut rauhaa, olletikin kun se oli oppinut pitämään suomenkielistä aluettaan Venäjän vastaisena suoja-alueena, joka tarvittaessa ottaisi sodan kärsimykset kantaakseen.


Ruotsi päätti aloittaa sodan Venäjää vastaan heinäkuussa 1741. Turpiin tuli ja venäläiset joukot ottivat koko nykyisen Suomen alueen uudelleen valvontaansa. Tähän sotaan liittyy maamme myöhempää historiaa ajatellen pari mielenkiintoista asiaa. Vuosia 1742–43 sanotaan pikkuvihaksi. ”Pikkuviha ei ollut samanlainen kärsimys kuin aikaisempi miehityskausi. Kotimaisista virkamiehistä valtaosa jäi paikoilleen, oikeudenkäyttö toimi liki entiseen tapaan, eikä maan tapojen noudattamista muutoinkaan vastustettu. Pikkuvihan aikana pidettiin myös kahdet maapäivät, joilla keskusteltiin myös keisarinnan antamasta manifestista” (Eskola).


Kyseinen keisarinnan manifesti oli Elisabetin maaliskuussa 1742 Suomen kansalle annettu. ”Siinä hän korosti, kuinka Ruotsi oli aloittanut sodan aiheettomasti ilman rauhaa toivovien alamaisten tahtoa. Hänen oli pakko tuoda sotavoimansa Suomeen, mutta hän lupasi sen asukkaille suojaa ja turvaa, jos nämä eivät tehneet vastarintaa eivätkä avustaneet Ruotsin joukkoja. Tämän lisäksi keisarinna lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat erota Ruotsin vallan alta ja perustaa oman hallituksen ja itsenäisen valtakunnan” (Vahtola).


Tietysti manifesti oli osa sotapropagandaa, mutta ”ajatus Suomen itsenäisyydestä ylitti propagandatavoitteet. Suomea ehkä ajateltiin vakavissaankin Venäjälle uskolliseksi puskurivaltioksi suojaamaan Pietaria” (Vahtola). Tämä oli ensimmäinen kerta kun Suomea ajateltiin itsenäisenä valtiona.


”Elossa oli vielä paljon niitä ihmisiä, jotka olivat kokeneet isovihan järkytyksen. He saattoivat kokea, että nyt miehittäjä kohteli suomalaisia asiallisesti ja hyväntahtoisesti eli Elisabetin lupauksen mukaisesti.” Erityisen tärkeää myöhempiä tapahtumia ajatellen oli, että ”Voitiin havaita, että venäläinenkin esivalta saattoi turvata yhteiskuntajärjestyksen ja laillisuuden ja että elämä venäläisen hallitsijan alaisuudessa ei ollut mahdotonta. Suomen asioita pyrittiin hallitsemaan järjestyksessä ja jopa kehittämään niitä” (Vahtola).


Taas Ruotsi hyökkäsi


Ruotsissa tilannetta seurattiin suurella huolestuneisuudella. Ei Venäjälläkään ollut varmaa kantaa Suomen tulevasta asemasta. Suomi maantieteellisenä alueena ei ollut koskaan kiinnostanut Venäjää, paitsi Nevan suun ja sittemmin Pietarin puolustuksen osalta. Venäjällä oli esillä kolme vaihtoehtoa. Joko Suomi liitetään osaksi Venäjää, Suomesta muodostetaan ruhtinaskunta Venäjän yhteyteen tai Suomesta muodostetaan itsenäinen, puolueeton valtio.
Turun rauha solmittiin elokuussa 1743. Venäläiset poistuivat maasta. Rajaa siirrettiin reilusti länteen. Olavinlinna, Hamina ja Lappeenranta siirtyivät Venäjän maalle.


Turun rauhan jälkeen Ruotsi rupesi linnoittamaan aluettamme. Helsinkiin päätettiin rakentaa suuri keskuslinnoitus ja Degerby-Loviisaan rajalinnoitus. Ranska lahjoitti hankkeisiin rahaa ja onnistui sitä vastaan taivuttelemaan Ruotsin sotaansa Preussia vastaan.


1780-luvulla Ruotsi ryhtyi taas suunnittelemaan sotaa Venäjää vastaan. Kun Venäjän ja Turkin välillä syttyi sota, käytti Ruotsi jälleen tilannetta hyväkseen ja hyökkäsi Venäjälle (Haminaan) heinäkuussa 1788. Ruotsi voitti monia yksittäisiä taisteluja, mutta ei sotaa. Ruotsin loisto oli mennyt, se ei enää palautunut. Rauha solmittiin Elimäellä elokuussa 1790. ”Ulkopolitiikan uudeksi suunnaksi määräytyi nyt toimivien suhteiden solmiminen Venäjään” (Eskola).


Venäjän turvallisuus Suomenlahdella oli toistaiseksi turvattu. Euroopan kohtaloista kykenivät käytännössä päättämään Ranskan Napoleon ja Venäjän Aleksanteri. He sopivat, että Venäjä liittyy Ranskan seuraksi Iso-Britannian vastaiseen kauppasaartoon. Pyynnöstä huolimatta Ruotsi ei liittynyt saartoon. Ranskan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti Venäjä hyökkäsi Ruotsiin (nykyisen Suomen alueelle). Tavoitteena oli pakottaa Ruotsi mukaan mannermaasulkusopimukseen. Napoleonilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Venäjä ottaisi jatkuvasti niskuroivalta Ruotsilta sen itäisen maakunnan, nykyisen Suomen.


Suomi syntyy

Suomen sota päättyi Haminan rauhaan syyskuussa 1809. Maamme liitettiin autonomisena alueena Venäjään. Suomessa jäivät voimaan sekä vanha hallintojärjestelmä että Ruotsin vuoden 1734 laki. ”Keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan lainsäädäntö ja valtiontaloudet määrättiin erillisiksi, rajasta tuli myös tulliraja ja verotulot jäivät Suomen käytettäväksi. Maahan ryhdyttiin myös organisoimaan keskitettyä hallintojärjestelmää ja omia keskusvirastoja: tähän saakkahan Suomi ei ollut muodostanut mitään erillistä kokonaisuutta Ruotsin valtakunnan hallinnossa” (Eskola). Rauhansopimuksessa luovutettavat alueet määriteltiin lääneinä mutta sopimustekstissä mainitaan myös ”Suomi”. Tsaari totesi Suomen nyt tulleen ”vastedes sijoitetuksi kansakuntien arvoluokkaan”.
Suuren valtakunnan osana Suomella ei ollut pelkoa ulkoisesta vaarasta. Tsaarin luottamusta syntyneeseen tilanteeseen osoittaa, että hän liitti Turun rauhassa menetetyn ns. Vanhan Suomen (Olavinlinna, Hamina ja Lappeenranta) Uuden Suomen hallinnon yhteyteen. Suomen koko kasvoi entisiin mittoihin. Suomessa kehittyivät kaikki valtion tunnusmerkit.


Maantieteellisesti hankalasti sijoittuvan Suomen kohtalona on, että todellisen itsemääräämisoikeuden saavuttaminen on aina suhteellista. Menestyksellisen ulkopolitiikan harjoittaminen edellyttää realiteettien herkkäaistista tunnustamista ja sen mukaisesti elämistä. Kansan hyvinvointia palvelevat parhaiten poliittiset johtajat, jotka ymmärtävät ulkopoliittiset realiteetit. Niistä tärkein on ymmärrys, että Venäjä on naapurimme. Autonomisen Suomen aika oli kansallemme menestys.
”Keisari Nikolai I arvosti suomalaisia, joita hän piti hyvinä ja ongelmattomina alamaisina. Suomen kaarti marssitettiin muiden venäläisten joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–31 ja palkittiin palattuaan Pyhän Yrjön lipulla. Vuonna 1848, kun muualla Euroopassa kuohui ja keisari suunnitteli marssivansa Pariisiin palauttaakseen järjestyksen, Suomen yliopiston kevätjuhlassa pidettiin alamaisia puheita keisarille” (Eskola).
Tilanne Euroopassa kiristyi edelleen. Itsevaltiaat hallitsijat pelkäsivät kansaa, joka oli maistanut valtaa Ranskan vallankumouksessa. Lahoamaan ruvennut tsarismi katsoi välttämättömäksi rajoittaa suomen kielen käyttöä. Sensuuriasetus säädettiin vuonna 1850. Käytännössä sensuuria ei noudatettu ja valvottu kovinkaan tiukasti. Ehkä tiukimpaan valvontaan joutui valtakirkkomme sisäinen oppositio eli herätysliikkeet, joiden nujertaminen jäi kirkon itsensä harteille.
Nikolai I julisti sodan Turkille. Sotaan osallistuivat myös suomalaiset sotilaat. Krimin sodan aikana Englannin laivasto hyökkäsi Suomen satamiin. Näin Suomi joutui kaikesta huolimatta jälleen kerran sotanäyttämöksi. Vuonna 1855 brittiläis-ranskalainen laivasto nousi maihin Kotkassa. Kaupungista ei jäänyt jäljelle kuin Pyhän Nikolain kirkko. Sota päättyi rauhansopimukseen Pariisissa vuonna 1856. Suomen kannalta sopimuksista kauaskantoisin oli Ahvenanmaan linnoittamista koskeva kielto, joka on voimassa edelleen.
Krimin sodan kokemukset ovat Suomelle tärkeitä. Liian tiukka kytkös toiseen valtioon, tässä tapauksessa Venäjään, veti Suomen mukaan sotatoimiin. Sen sijaan myöhempi rauhankytkös, yya- sopimus, sitoi Suomen vain toimiin oman maan alueen kautta mahdollisesti tapahtuviin hyökkäyksiin Venäjälle.
Venäjällä oli pitkin 1800-lukua ongelmia Puolan kanssa, vaikka Puolalla oli yhtäläinen autonominen asema kuin Suomella. Ehkä Puola entisenä suurvaltana ei sietänyt asemaansa. Venäjän ongelmat Puolassa vaikuttivat huomattavan paljon Suomen tilanteeseen ja asemaan. Venäjällä nousi nationalistisia liikkeitä, jotka nostivat esille kysymyksen miksi Puolalla ja Suomella on erityinen asema Venäjän valtakunnassa.


Nationalismi vahvistuu


Tsaarin aseman harsoutuminen ja uusien osin hahmottumattomien nationalististen voimien vahvistuminen Venäjällä johti Suomessa helmikuun manifestiin vuonna 1899. Myös Suomen sisäinen kehitys huolestutti Venäjän nousevaa nationalistista liikettä. Suomi eli 1800-luvulla henkistä kukoistuskautta, joka nosti esiin monia luovia neroja. Kansallinen itsetietoisuus kohosi. Mutta myös maamme taloudellisessa perustassa tapahtui Venäjän kannalta huolestuttavia piirteitä. Puutavaran ulkomaankauppa suuntautui länteen, rahatalous levisi maaseudulle, joka alkoi teollistua. Venäjän kauppa alkoi menettää keskeistä asemaansa. Maaseudun liikaväestö muutti kaupunkeihin ja työväenliike vahvistui. Kaikki tämä huolestutti Venäjää.
”Ilmeisesti Venäjän reaalinen etu vaati uudelleenjärjestelyjä Suomessa; niinpä tuntui kohtuuttomalta, että sotilasrasitus oli suuriruhtinaskunnassa pienempi kuin keisarikunnassa tai että suuriruhtinaskunnan alamaisilla oli suuremmat oikeudet keisarikunnassa kuin Venäjän alamaisilla Suomessa. Ristiriidat yksittäisissä kysymyksissä olisi kuitenkin voitu selvittää, ellei myötävaikuttamassa olisi ollut tunnepohjaisia tekijöitä. Suomalaiset suhtautuivat mahtavan keisarikunnan asukkaisiin ylemmyydentuntoisesti, tavalla josta ei ehkä ennen sortokautta voi käyttää sanaa ryssäviha mutta jota kuvannee sana halveksiminen. Saavutettujen etujen riistämiseen suomalaiset eivät tietenkään sovinnolla alistuneet, vaan ryhtyivät vastarintaan, ja kansasta, joka yhdeksän vuosikymmenen ajan oli koostunut keisarin uskollisimmista alamaisista, tuli vihamielinen ja epäluotettava. Sitten kun näin pitkälle oli tultu, Venäjän reaalinen etu tosiaankin alkoi vaatia toimenpiteitä, joista keisarikunnan kannalta aikaisemmin olisi ollut pikemminkin vahinkoa, kuten Suomen armeijan lakkauttaminen. Nyt myös suurvallan ambitio vaati, että pieni kansa oli pakotettava tottelemaan” (Jutikkala, Pirinen). Oli lisäksi onnetonta, että keisari valitsi kenraalikuvernööriksi vallanhimoisen ja häikäilemättömän Nikolai Bobrikovin.
Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä keisari Nikolai II julisti myös Suomen sotatilaan ja vahvisti venäläistämisohjelman. Suomi, josta oli tullut selkeästi Venäjälle – Pietarille – turvallisuusriski, oli tarkoitus sulauttaa Venäjän valtakuntaan taloutta ja kulttuuria myöten. Venäjän hanke synnytti Suomessa itsenäisyysliikkeitä, joista voimakkaimpia olivat työväenliike ja jääkäriliike. Ensimmäisen maailmansodan rintamalle suomalaisia sotilaita ei viety. Toistatuhatta suomalaista miestä lähti vapaaehtoisina rintamalle taistelemaan keskusvaltoja vastaan.


Saksaa saapuu


Sisällissotamme vuonna 1918 oli siihen mennessä maailman verisin sisällissota. Se ei silti ollut pelkästään suomalaisten oma sisäinen sota. Punaisten apuna soti vapaaehtoisina kaksi tai kolmetuhatta maahamme jäänyttä venäläistä sotilasta. Samaan aikaan kun punaiset nostivat lippunsa Helsingin työväentalon salkoon, saapui Pietarista ns. Leninin kiväärilasti punaisen armeijan käyttöön.
Pian tämän jälkeen Neuvosto-Venäjän sota-asiain kansankomissaari Nikolai Podvoiski julisti venäläiset puolueettomiksi. Valkoarmeija kaappasi venäläisten varuskunnista aseita monin verroin enemmän kuin ”Leninin juna” toi punaisille.
Ruotsalaiset upseerit johtivat valkoisen armeijan esikuntaa. Valkoisilla ei itsellään ollut esikuntaosaamista. Ruotsi miehitti Ahvenanmaan. Saksa päätti avustaa Suomen valkoisia ja lähetti kuukauden kuluttua sodan alkamisesta valkoisille 70.000 kivääriä, 70 konekivääriä ja yli 22 miljoonaa patruunaa. Myös taistelujen ratkaisuissa aivan keskeinen rooli oli saksalaisilla.
Saksa ei tietenkään antanut apua ilmaiseksi. Se sai palkaksi muiden muassa kahden vuoden valvontaoikeuden maamme ulkomaankauppaan. Juuri itsenäistynyt Suomi menetti itsenäisyyden keskeisen tunnusmerkin, oikeuden itsenäiseen ulkomaankauppaan. Suomesta tuli myös saksalaisten sotilaallinen sillanpääasema. Saksa miehitti Ahvenanmaan. Oli Suomen kansan suuri onni, että Saksa hävisi maailmansodan.
Tarton rauhassa lokakuussa 1920 maamme itäraja noudatti Stolbovan rajaa. Lisäksi Suomeen liitettiin Petsamo. Karttaa katsoessa ymmärtää, että Pietarin turvallisuus edellytti ystävällistä Suomea.
Neuvosto-Venäjä oli neuvotellut jo aiemmin Suomen kansanvaltuuskunnan kanssa rauhansopimuksesta. Sen mukaan myös Itä-Karjala olisi liitetty Suomen valtioon. Valkoisten voitettua sisällissotamme, Neuvosto-Venäjä ei voinut näin pitkälle myöntyä, vaikka joutuikin heikkouden tilassaan antamaan myönnytyksiä. ”Itse asiassa rauhasta tuli petollisen edullinen Suomelle”, kirjoittaa presidentti Mauno Koivisto (Itsenäiseksi imperiumin kainalossa. Tammi 2004).


Suomesta hyökättiin Venäjälle


Noiden vuosien Suomen ulkopolitiikkaa arvioitaessa on otettava huomioon muitakin kuin ulkopoliittisia seikkoja. On luonnollista, että porvarillinen Suomi suhtautui varauksella bolsevistiseen uuteen Venäjään. Vihamielistä suhtautumista se ei silti olisi edellyttänyt; Venäjästä, joka oli maailmansodan ja oman sisällissotansa vuoksi taantunut taloudellisesti 1850-luvulle ei ollut uhkaa kenellekään. Venäjä oli heikko, mutta kuten Ruotsi kautta historian, nyt Suomi yritti käyttää tätä hyväkseen.
Termi ”Suur-Suomi” on peräisin jo 1840-luvulta. Emil von Qvanten piti oikeudenmukaisena itärajana Suomelle Syvärin-Äänisen-Vienanmeren kielirajaa. Kun toive ei Tarton rauhansopimuksessa toteutunut, nousi Suomessa esiin voimia, jotka tahtoivat käyttää Neuvosto-Venäjän heikkouden tilaa hyväkseen ja liittää Itä-Karjala Suomeen. Pelkkä ”heimoveljeys” ei oikeistolaisia vapaaehtoisia heimosotiin pannut liikkeelle, vaan heimousajatteluun yhdistyi alusta asti ”ryssäviha” (Heikki Eskelinen: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I. WSOY 2004).

Jo ennen heimosotia keväällä 1918 Mannerheim lähetti retkikuntia Vienaan tukien näin Venäjän sisällissodassa valkoisia armeijoita. Mannerheimia ei kiinnostanut Suomen itsenäisyys, vaan valkoisten valta Venäjälle (jonka tsaarille hän oli vannonut pysyvän valansa). Venäjän valkoiset kenraalit kieltäytyivät itsepintaisesti ajatuksesta Suomesta itsenäisenä valtiona. Mannerheimille ja hänen lähipiirilleen oli tärkeintä bolsevikkien kukistaminen Pietarissa, jonne hän suunnitteli hyökkäystä (Eskelinen).

Vuosina 1918–19 suomalaisia vapaaehtoisia lähti Viroon valkoisen armeijan riveihin. Osa heistä jatkoi valkoisten riveissä Latviaan, Puolaan ja jopa Ukrainaan. Nyt tuntuu uskomattomalta, että vielä vuosi Tarton rauhansopimuksen jälkeen hyökättiin Itä-Karjalaan. Venäjälle siirtyneet punaiset suomalaiset ajoivat kuitenkin valko- suomalaiset koteihinsa. Siihen loppuivat heimosodat.
Suomi ei virallisesti hyökännyt Venäjälle, mutta valtiojohto myötävaikutti vapaaehtoisten heimojoukkojen hyökkäyksiin lukuun ottamatta hyökkäystä Aunukseen, jolle maan hallitus antoi luvan. Suomella ei ollut kykyä vastuulliseen ulkopolitiikkaan. Uuden valtion toimijat olivat kykenemättömiä, he toimivat ennakkoluulojen, vihan tunteiden ja irrationalismin varassa. Isänmaan etu alistettiin toisarvoisille seikoille.

Rajarauhasopimuksesta talvisotaan


Neuvosto-Venäjän puolelta ei tehty Suomen puolelle ”heimoretkiä”. Sen sijaan Suomesta paenneet punaiset ”koukkasivat” joskus Suomeen. Tunnetuin vallankumouksellinen operaatio lienee helmikuussa 1922 ns. läskikapina Kuolajärven ja Savukosken välimailla. Suomalaisten punaupseerien johdolla aseistautunut joukko pidätti Kemi Oy:n tukkityömaan johdon ja takavarikoi työmaan kassan. Työmaan läskilaatikon päällä seisten luettiin kolmellesadalle savottaoloihin ja huonoon toimeentuloon tyytymättömälle kolmesataapäiselle työmiesjoukolle Punaisen Sissipataljoonan taistelujulistus. Työmiehille luovutettiin rajan takaa tuodut aseet ja heille jaettiin rahaa. Rovaniemeltä paikalle lähtenyt suojeluskuntaosasto ei ehtinyt rajan taakse poistuneita sissejä tavoittamaan.
Vuonna 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä solmivat vielä erikseen rajarauhasopimuksen, jonka mukaan valtioiden oli mm. estettävä rajan yli aikovien vapaajoukkojen muodostaminen.
Heimosodilla oli vakavat seuraukset Suomen tuleviin kohtaloihin. Vain viisitoista vuotta heimohyökkäysten jälkeen Eurooppa oli tilassa, jossa täysmittaisen sodan syttyminen oli vain ajankysymys. Vaikka Suomi virallisesti harjoitti puolueetonta ulkopolitiikkaa, ei itänaapurissa ollut mitään syytä luottaa siihen. Olletikin kun maan poliittisessa johdossa ja henkistä ilmapiiriä ohjaavissa ja propagoivissa elimissä olivat samat henkilöt ja samanhenkiset tahot kuin heimosotien aikana.


Neuvostoliitto pelkäsi, että Suomea käytetään kauttakulkumaana hyökkäyksessä sitä vastaan. Suomalaiset sotilasasiantuntijat selittivät, ”että Suomi pystyi puolustautumaan maihinnousuyrityksiä vastaan. Stalin piti Suomen armeijaa liian heikkona maan puolustamiseen; ”suurvalta nousee tässä maihin”, hän sanoi pannen kätensä kartalla Hangon päälle, ”ja jatkaa kulkuaan teidän vastustuksestanne välittämättä” (Jutikkala, Pirinen).
Neuvostoliitto esitti Suomelle aluevaihdosta Pietarin suojaamiseksi. Koska neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, se vei tahtonsa läpi väkisin. Talvisota päättyi Moskovan rauhaan maaliskuussa 1940. Viipuri ja suuri osa Karjalaa siirtyi Neuvostoliitolle. Hangosta tuli Neuvostoliiton vuokra-alue kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Saksa Suomen kautta itään


Jatkosotaan ruvettiin valmistautumaan heti Moskovan rauhan teon jälkeen. Suomi ja Saksa solmivat lokakuussa 1940 kauttakulkusopimuksen, mutta jo ennen sitä ensimmäiset saksalaisjoukot saapuivat maahamme. Saksasta ostetut aseet kuljetettiin hämäyksen vuoksi maahamme kauppa-aluksilla ja ruotsalaista bulvaania apuna käyttäen. Ulkomaat olivat täysin perillä siitä, mihin suuntaan asiat Suomessa olivat menossa. Ainoa osapuoli – se jota asia eniten kosketti – Suomen kansalaiset pidettiin sensuurin avulla asioista tietämättöminä. (Jokipii Mauno: Jatkosodan synty. Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940-41. Gummerus 1987 ja Elina Sana: Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY 2003).


Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Samana päivänä sen lentokoneet lähtivät Suomesta pommittamaan Neuvostoliiton maaperää. Suomi miehitti Ahvenanmaan ja aloitti Suomenlahden miinoittamisen. Liikekannallepano oli toteutettu jo viikkoa aikaisemmin. Neuvostoliiton ilmavoimat vastasivat saksalaiskoneiden hyökkäykseen 25.6. Tuona päivänä alkoi saksalaisen divisioonaan tulo maahamme. Pian Stalinin ennustus kävi toteen, Suomessa oli 200.000 saksalaissotilasta. Suomen armeija oli pääosin ”oman” Mannerheimin johdossa. Suomalainen III armeijakunta oli suoraan alisteinen saksalaisille. Armeijat toimivat suunnitelmallisesti yhdessä. Sanotaan, että Suomi oli ainoa Manner-Euroopan maa, jota ei sodan aikana miehitetty. Valtioiden välisen sopimuksen mukaan näin oli. Silti suurvallan kahdensadantuhannen kokoisen armeijan läsnäolo maassamme merkitsi, että Suomen johdolla ei ollut itsenäistä liikkumatilaa. Itsenäinen päätösvalta palautui Suomen johdolle vasta Saksan sotavoimien murtuessa.


Syyskuun alussa 1944 taistelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä lakkasivat. Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomen armeija ajoi saksalaiset Lapista. Pariisin rauhansopimuksessa maamme rajat asettuivat nykyiselleen. ”Rauhansopimuksessa armeijalle asetettiin suurin sallittu vahvuus. Neuvostoliitto ei sille rajoituksia halunnut, vaan ne tulivat sopimukseen Englannin ankarasta vaatimuksesta, ja länsiliittoutuneet kernaasti tulkitsivat pykälän niin, että vahvuusmääriin sisältyi reservikin” (Jutikkala, Pirinen).


Vuonna 1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat yya-sopimuksen, joka vapautti Suomen osallistumasta suurvaltojen välisiin kiistoihin. Suomen tehtävä oli vain omalta osaltaan huolehtia siitä, että saksalaiset sotajoukot eivät tule maahamme uudelleen.


Tuli rauha rakentaa hyvinvointivaltio.

Risto Volanen