Suomen ilmapuolustus

HS:Manipuloi kansaa aseiden ostoon.

Olen seurannut tiiviisti tätä keskustelua mediassa aseiden ja hävittäjien ostopakosta.

”Ballistisia ohjuksia on suurvallallakin rajallinen määrä.”, "

Tätkö Jussi Niinistö haluaa?

Länsimaissa on viime vuosina keskusteltu niin kutsutusta A2/AD-kuplasta (anti-access area denial). Väitetään, että Venäjä olisi kyennyt luomaan uusilla ohjusjärjestelmillään kauas sen rajojen ulkopuolelle ulottuvia alueita – kuplia – joiden sisällä vastapuoli ei voisi toimia sodan aikana.

Tällaisia kuplan muodostavia aseita olisivat esimerkiksi ilmatorjuntaohjusjärjestelmä S-400, ballistinen Iskander-ohjus ja laivojen tuhoamiseen tarkoitettu rannikko-ohjus Bastion.

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jyri Raitasalo kritisoi kupla-ajattelua.

”On aika puhkaista A2/AD-kupla, koska koko keskustelu on kupla”, hän sanoo.

”Ballistiset ohjukset ovat olleet rajamme takana jo 1970-luvulta lähtien. Jos miettii Neuvostoliiton aikaa, ne olivat Helsingistä vain 80 kilometrin päässä.”

Raitasalo kummeksuukin sitä, että ohjusten uhkaa tai niiden muodostamaa kuplaa pidetään uutena asiana."

Missä on ihmisten asian ymmärtäminen, olisi todella mukava tietää? Ajoin aikoinaan paljon tilausajoja rajan toiselle puolen, ja esm Viipurissa juuri Saimaan kavan ylityksen jälkeen oli valtava varikko tankkeja, tykkejä, armeijan kalustoa yleensä, jotka oli tuotu pois Euroopasta ja  muutenkin varastoituna siihen.  Heti Pietarista pohjoiseen menevän moottoritiellä oli valtava armeijan varalaskupaikka, jossa oli siitä ajaessani todella monta venäläistä hävittäjää, samoin panssareita.

Vaikka matkustjat näki ne, ei tullut mitään pelonsekaista kommenttia, totesivat tyynesti, että siinä on veli venäläisten aseita nähtävillä, eikä puhettakaan mistään kauhukuvista, ja matkustajien joukoissa oli jopa Karjalasta siirrettyjä pakolaisia matkalla katsomaan entisiä kotiseutuja.

Silloin myös -92 seuduilla totesin, että Venäjällä menee ainakin kaksi sukupolvea, jotta siellä saadaan asiat kuntoon. Arveluni taisi olla aika oikeassa, sillä nyt noin 25 vuotta myöhemmin maa on muuttunut, tosin ei kaikilta osin ihan oiekaan suuntaan, vaan on siellä tullut virheitäkin tehtyä. Kun sitten katselee muitakin maita, niin en ole vielä löytänyt yhtään valtiota, joissa olisi asiat kunnossa ja Suomessa ollaan pahasti miinuksella siltä osin, kun ajatellaan miten kokoomus on saanut markkinatalouden avulla kansan konkurssiin.

Armeija tarvitsee harjoitusta, ja kalustoa siihen, mutta sen kaluston määrä ja laatu pitää olla kohtuullinen, eikä perustua hyökkäyssuunnitelmia, vaan nimensä mukaan "Puolustusvoimat" Nyt Jussi Niinistö on tekemässä siitä hyökkäykseen valmistelevaa ja armeija muuttuu näin ollen puolustuksesta hyökkäys sotavoimiksi, jota en voi hyväksyä. Meidän ei tarvitse olla mukana tässä leikissä, sillä sen tarpeen tuloksena on että varusmiehistä tulee tykinruokaa alta aikayksikön.

Amraam-ER on uusi ilmatorjuntaohjus, jonka kantama ja korkeusulottuvuus ovat nykyistä Amraam-ohjusta suurempi.

 (KUVA: Raytheon)

,Jarmo Huhtanen HS

Julkaistu: 26.11. 13:06

Puolustusvoimat suunnittelee ostavansa uuden ilmatorjuntaohjusjärjestelmän, jonka ohjukset yltäisivät selvästi korkeammalle kuin nykyiset.

”Nyt haetaan nykyiseen verrattuna noin kaksinkertaista korkeusulottuvuutta”, sanoo ilmatorjunnan tarkastaja, eversti Ari Grönroos.

Puolustusvoimien tehokkain ilmatorjuntaohjusjärjestelmä on Nasams, jonka käyttämät Amraam-ohjukset yltävät julkisten tietojen mukaan maan pinnalta noin kymmenen kilometrin korkeuteen.

Suomi romutti joitakin vuosia sitten venäläisen Buk-järjestelmän vanhentuneena. Sen ohjukset ylsivät runsaaseen 20 kilometriin.

”Emme välttämättä tavoittele ihan sellaista.”

Uusi hanke on edennyt siihen vaiheeseen, että sitä koskevat tietopyynnöt voivat lähteä valmistajille ehkä jo vuodenvaihteessa. Varsinainen tarjouspyyntövaihe tulee vasta sen jälkeen.

Suomen ilmapuolustus perustuu ilmatorjunnan ja hävittäjätorjunnan yhteispeliin. Puolustusvoimien tavoite onkin, että korkeatorjuntaa koskeva ratkaisu tehdään viimeistään vuonna 2019. Samana vuonna alkaa Hornet-hävittäjien seuraajakandidaattien olosuhdetestaus Suomessa.

”Ilmapuolustuksen komponenttien pitää olla tasapainossa. En todellakaan usko siihen, että meillä pitäisi olla joko vain hävittäjiä tai vain ilmatorjuntaa”, Grönroos sanoo.

Grönroos ei halua kertoa mahdollisten ohjusvaihtoehtojen nimiä, koska hanke on vielä kesken. Nimet selviävät viimeistään sitten, kun tietopyynnöt lähtevät ohjusten valmistajille.

”Olemme kartoittaneet ne, joilla voisi olla haluamamme kyky. Emme kuitenkaan lähde tuote edellä missään tapauksessa.”

Julkisuudessa on spekuloitu sillä, että Suomi hankkisi tulevaisuudessa Nasams-järjestelmäänsä uudempia Amraam-ER-torjuntaohjuksia, jotka lentävät nykyisiä ohjuksia selvästi korkeammalle ja kauemmaksi. Grönroosin mukaan asia ei ole välttämättä näin.

Grönroos myöntää, että Suomelle olisi edullisempaa, jos hankittavaa ohjusta voitaisiin käyttää nykyisessä Nasams-järjestelmässä. Nasams on käytännössä ilmatorjunnan johtamisjärjestelmä, jolla johdetaan taistelunjohtokeskusta, tutkaa, elektro-optista sensoria ja ohjuslavetteja. Nasamsin ohjuslavetit voidaan kuitenkin joissain tapauksissa ehkä vaihtaa toisiksi.

Ruotsi ilmoitti juuri, että se on hankkimassa amerikkalaisen Patriot-ilmatorjuntajärjestelmän noin miljardilla eurolla. Julkistuksen yhteydessä korostettiin sitä, että Patriot kykenee torjumaan myös ballistisia ohjuksia.

Helsingin ilmatorjuntarykmentin ilmatorjuntasimulaattori. (KUVA: Pete Aarre-Ahtio)

Grönroos arvelee, että Ruotsi on kuitenkin lähinnä korvaamassa maan vanhentuvia Hawk-ohjuksia.

Patriotia on julkisuudessa ehdotettu myös Suomelle.

”Se on koko lailla kallis järjestelmä”, Grönroos sanoo.

Grönroosin mukaan Suomen ensisijainen tavoite ei olekaan nyt torjua ballistisia ohjuksia. Hän ei pidä laajamittaista ballististen ohjusten torjuntaa edes realistisena.

”Jonkinlainen kyky voidaan ehkä onnistua luomaan jollekin suppealle alueelle. Ballistisia ohjuksia kehitetään koko ajan, että ne pystyisivät läpäisemään torjuntajärjestelmät esimerkiksi liikehtimällä, mikä tekee torjuntatilanteen äärimmäisen hankalaksi.”

Ballististen ohjusten tyypillisiä maaleja ovat tykistöjärjestelmät, ohjus- ja ilmatorjuntajärjestelmät, joukkokeskittymät, lentotukikohdat ja komentopaikat.

Iskander-ohjus Kubinkassa Moskovan lähellä vuonna 2015. (KUVA: Sergei Karpukhin / Reuters)

Länsimaissa on viime vuosina keskusteltu niin kutsutusta A2/AD-kuplasta (anti-access area denial). Väitetään, että Venäjä olisi kyennyt luomaan uusilla ohjusjärjestelmillään kauas sen rajojen ulkopuolelle ulottuvia alueita – kuplia – joiden sisällä vastapuoli ei voisi toimia sodan aikana.

Tällaisia kuplan muodostavia aseita olisivat esimerkiksi ilmatorjuntaohjusjärjestelmä S-400, ballistinen Iskander-ohjus ja laivojen tuhoamiseen tarkoitettu rannikko-ohjus Bastion.

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jyri Raitasalo kritisoi kupla-ajattelua.

”On aika puhkaista A2/AD-kupla, koska koko keskustelu on kupla”, hän sanoo.

”Ballistiset ohjukset ovat olleet rajamme takana jo 1970-luvulta lähtien. Jos miettii Neuvostoliiton aikaa, ne olivat Helsingistä vain 80 kilometrin päässä.”

Raitasalo kummeksuukin sitä, että ohjusten uhkaa tai niiden muodostamaa kuplaa pidetään uutena asiana.

”Sitä tilannetta, mikä on nyt nostettu esille vakavana uhkana, olemme arvioineet suomalaisessa puolustuskulttuurissa vuosikymmeniä. Siksi minusta tuntuu, että julkisuudessa esiintyy sotilas- ja puolustusalan asiantuntijoita, joilla on aika kapea tarkastelukulma.”

Raitasalo katsoo, ettei Venäjä ole rakentanut A2/AD-kuplia, vaan länsi on luonut ne itse, kun se on yrittänyt ottaa analyyttistä otetta uudesta vastakkainasettelusta. Hänen mukaansa kyse on ollut normaalista evoluutionomaisesta kehityksestä, joka on tyypillistä maasodankäyntiä painottavalle suurvallalle.

”Tässä pitää laittaa jäitä hattuun. Koko Eurooppa on ollut tarvittaessa Venäjän tai Neuvostoliiton ballististen ohjusten vaikutuspiirissä jo vuosikymmeniä.”

Venäjä on tehnyt Iskandereista ja S-400-ohjuksista tehokkaan viestinnän välineen. Lännessä reagoidaan yleensä näkyvästi esimerkiksi Iskander-lavettien siirtoihin.

Etualalla S-400-ohjusajoneuvoja Moskovan Punaisella torilla pidetyssä paraatissa vuonna 2015. (KUVA: RIA Novosti)

”Välillä tuntuu, että niihin suhtaudutaan jopa hysteerisellä tavalla.”

Raitasalo on taustaltaan ilmatorjuntaupseeri. Hän on toiminut muun muassa Helsingin ilmatorjuntarykmentin komentajana.

Raitasalo puolustaa voimakkaasti hävittäjätorjuntaa ilmatorjunnan rinnalla. Hän sanoo, että ilman hävittäjiä maa- ja merivoimat eivät kykene toimimaan.

”Jos sen sijaan jätämme ballististen ohjusten torjunnan hankkimatta, niin meille jää aukko, mutta pystymme omilla toimillamme sitä jollain lailla paikkaamaan, eikä se romahduta koko puolustusjärjestelmäämme.”

Suomi varautuu ballistisiin ohjuksiin esimerkiksi salaamalla ja harhauttamalla.

Raitasalo kehuu Ruotsin valitsemaa Patriotia hyväksi järjestelmäksi. Hän kuitenkin huomauttaa, että ballististen ohjusten torjuntakyky edellyttää mannerten laajuista valvontakykyä. Sellaiseen kykenee käytännössä vain Yhdysvallat.

”Jos et saa ennakkovaroitusta, että ohjus on laukaistu, millä kykenet pitämään sellaisen valmiuden torjuntaohjusten käytössä, että kykenet toimimaan niinä muutamina sekunteina, kun ohjus on torjuntaetäisyydellä?”

Raitasalo on kuitenkin varma, että jossain vaiheessa myös Suomi hankkii ilmatorjuntaohjuksia, jotka pystyvät torjumaan ballistisia ohjuksia.

”Oma arvioni on, että tällä hetkellä se maksaa aivan liikaa suhteessa arvioituun uhkaan. Nyt tulisi tosi kallis lasku ja hyvin rajoitettu suorituskyky.”

Ilmavoimien operaatiopäällikkö, eversti Juha-Pekka Keränen on samoilla linjoilla Raitasalon kanssa.

”Olemme tottuneet olemaan kymmeniä vuosia tämän tulen alla. SS-21 (venäläinen taktinen ballistinen ohjus) on ollut pitkään jo toiminnassa. Sen kantama on toista sataa kilometriä.”

Keränen sanoo, että paljon puhutut kuplat eivät ole uskottavia. Kauaskantoisilla ilmatorjuntaohjuksilla on maanpinnan kaarevuudesta johtuen suuri tutkakatve, joka kasvaa etäisyyden kasvaessa. Esimerkiksi 300 kilometrin etäisyydeltä ammutun ohjuksen tutkakatveeseen pääsee lentämällä alle viiden kilometrin korkeudessa.

Ilmatorjuntaohjuksia vastaan voidaan toimia myös liikehtimällä ja erilaisilla sotilaskoneiden omasuojajärjestelmillä.

”S-400 on tarkoitettu lähtökohtaisesti isoja ilmavalvontakoneita, ilmatankkauskoneita ja muita hitaasti liikehtiviä kohteita vastaan. Hävittäjä on vaikea kohde, koska se liikkuu nopeasti ja muuttaa suuntaansa paljon. Se on hankalasti seurattava”, Keränen sanoo.

”Paljon puhutaan ohjuspuolustuksesta. Ei se ballistisen ohjuksen räjähde kovin suurta vaikutusta tee, jos siinä ei ole mitään kriittistä alla. Ihmiset pitää saada suojaan, materiaali hajauttaa ja ilma-alukset ilmaan. Se on se, miten me pelaamme kokonaispeliä.”

Puolustusvoimien käytössä olevan Nasamsin ohjuskanisterit ja Amraam-ohjus. (KUVA: Reijo Hietanen)

Vihan veljet

Meidän pitää muistaa geopoliittinen asemamme, eikä hölmöilllä, kuten nyt tehdään.

Olen tähän koonut Suomen mustinta aikaa, kun fasistit oli vallassa. Tähän liittyy oleelisesti myös verihurtta Mannerheim, jolla ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pusissaan, mitä tuli vihamielisistä teoista Neuvostovenäjää kohden.

Vaikka miten kaivelee historiaa, niin aina törmää samaan tilanteeseen, Suomi ei ollut se viaton pikkuvaltio, joka ei halunut sotia kenenkään kanssa, vaan suunnitteli vakaasti Suur-Suomea.

Kartta jossa oli Stalin määritteläm uusi Suomi, jota johtaisi Otto Ville Kuusinen

Suomen itärajan takana ollutta osaa karjalaisten vanhastaan asuttamasta Karjalan aluetta, Venäjän Karjalaa, Vienaa ja Aunusta, kutsuttiin Suomessa Itä-Karjalaksi

Kansallisrunoelman kalevalaisten runojen pääosa oli kerätty sieltä, ja suomalaiskansallisen ajattelun saadessa voimaa 1800-luvun lopulla Suur-Suomi-ajattelu tavoitteli alueen liittämistä Suomeen. Alueen suomenheimoinen väestö sai tartunnan samasta ajattelusta, mutta etupäässä perinnäisen hallinnon pysyvyyden voima jäi hallitsevaksi.

Vuoden 1918 alussa heimoaatteen kannattajat alkoivat järjestää retkikuntia saadakseen Itä-Karjalan asukkaat liittymään Suomeen. Senaatti ja ylipäällikkö tukivat hanketta - antoipa Mannerheim helmikuussa lupauksen, ettei hän pane miekkaansa tuppeen (Miekantuppipäiväkäsky) ennen kuin Viena ja Aunus on vapautettu Leninin sotilaista. Saksan ja Venäjän solmittua Brestin rauhan 3.3. 1918 Suomen hallituksen politiikka muuttui tässä asiassa varovaiseksi.

Käydessään vapaussodan aikana 23.2. 1918 Antreassa Karjalan kannaksella Mannerheim antoi julistuksen, jossa hän vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin "viimeinen Leninin soturi ja huligaani" olisi karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.

Julistus innosti heimoaatteen ystäviä. Joensuusta ja Sortavalasta saapunut lähetystö sai sekä senaatin että ylipäällikön tuen suunnitelmilleen retkikuntien lähettämisestä vapauttamaan Vienan Karjalaa. Mannerheim vieläpä laajensi suunnitelman koskemaan myös Aunuksen Karjalaa.

Toisaalta julistus herätti kritiikkiä. Katsottiin, että se oli annettu ilman riittäviä voimavaroja ja väärään aikaan. Itä-Karjalan kysymys joutuisi suurpolitiikan kiistakapulaksi, ennen kuin suomalaisilla olisi siellä todellista vaikutusvaltaa. 

Kun jatkosodan alkuvaiheissa valmistauduttiin Karjalan armeijan hyökkäykseen kohti Laatokan rantaa ja Syvärin virtaa, Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn nro 4, jossa hän viittasi vuonna 1918 antamaansa lupaukseen karkottaa bolshevikit Venäjän Karjalasta ja lupasi Karjalan kansoille vapauden ja Suomelle suuren tulevaisuuden. Hän kertoi, että Suomen armeijan riveissä marssivat karjalaisten omat pataljoonat. Tällä hän viittasi Suomessa koottuihin ns. heimopataljooniin.

Mannerheim katsoi julistuksensa noudattelevan valtiojohdon ajatuksia ja kuvastavan laajaakin mielipidettä. Tällainen päiväkäsky, jonka sanamuodosta oli luettavissa pyrkimys Suomen alueelliseen laajentamiseen, Suur-Suomeen, herätti huomiota - ja myös negatiivista huomiota - sekä Suomen poliittisissa piireissä että maailmalla. Hallitus katsoi julistuksen liian rohkeaksi ja pyrki diplomatian keinoin pehmentämään sen sävyä, vaikka se ei suoranaisesti sanoutunutkaan irti julistuksen sanomasta.

Huhti-toukokuussa 1918 Mannerheimin päämajassa valmisteltiin operaatiota Aunukseen, sekä heimoaatteen tukemiseksi että Venäjän valkoisten auttamiseksi Pietarin valloittamiseksi. Senaatti esti kuitenkin tämän hankkeen toteutumisen. Mannerheim uskoi, että valkoiset venäläiset luovuttaisivat kiitokseksi Itä-Karjalan Suomelle (Pietarin kysymys).

Itä-Karjalan yhdistämisaate voimistui Suomessa 1918-1922 heimosotaretkien aikana ja sen jälkeen ylioppilaiden perustaman Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) ja muiden heimojärjestöjen valta-aikana. Mannerheim ei julkisesti enää asettunut tukemaan näitä hankkeita, ja 1930-luvulla ne jäivät muiden hankkeiden varjoon.

Vasta Saksan suunnitellessa kevätkesällä 1941 Neuvostoliiton hajottamista, Suomen heimojärjestöjen edustajille annettiin taas tehtäväksi muodostaa heimopataljoonia ja valmistella Itä-Karjalan hallintoa sen miehittämisen varalta. Sekä valtiojohto että sotilasjohto katsoivat, että Suomen olisi Neuvostoliiton hajotessa otettava vastuu Itä-Karjalasta. Rauhankonferenssin yhteydessä suomenheimoisten asuma-alue voitaisiin liittää Suomeen, mikä avasi aivan uusia taloudellisia mahdollisuuksia.

Suur-Suomi töhtäimessä, maitojunalla kotiin

Jatkosodan alkuvaiheessa puhuttiin varsin avoimesti Itä-Karjalan Suomeen liittämisestä, ja Mannerheimkin antoi joukoille 10.7. 1941 hyökkäyspäiväkäskyn, jossa Viena ja Aunus taas olivat näkyvästi esillä. Syksyllä 1941 suomalaiset joukot miehittivät melkoisen osan Itä-Karjalasta, ja sinne perustettiin ylipäällikön käskystä Itä-Karjalan sotilashallinto.

Neuvostohallinto oli ehtinyt evakuoida alueelta suuren osan väestöstä, ja jäljellejääneistä vain puolet oli jollain lailla suomenheimoisia. Rintamalinjaa lähellä oleva, yleensä venäjänkielinen väestö eristettiin suuriin leireihin. Taloudellista etua miehityksestä ei Suomelle ollut, sillä väestöä jouduttiin osaksi huoltamaan Suomesta käsin.

Sotilashallinnon edustajat valmistelivat alueen suomalaistamista. Mm. Petroskoille annettiin nimi Äänislinna. Suomenkielisiä kouluja ja opettajanvalmistuslaitoksia avattiin. Luterilainen kirkko pyrki käännyttämään väestön luterialaiseksi, koska katsottiin, että alue oli uskonnoton. Varsin suuri osa väestöstä oli kuitenkin pohjimmiltaan ortodoksista, ja Mannerheim asetti tarkat rajat luterilaisten pappien käännytysinnolle.

Kun suomalaismiehitys kesäkuussa 1944 päättyi, vain muutama tuhat itäkarjalaista seurasi suomalaisia Suomeen. Loput jäivät paikoilleen, ja suomenheimoinen väestö joutui vaikeaan asemaan, kun Neuvostoliiton epäluulot kohdistuivat heihin. Alueelta kerättiin tarmokkaasti todistajalausuntoja suomalaismiehittäjiä vastaan, mutta vain aniharvat tapaukset johtivat syytetoimiin sotarikoksista. Miehittäjät selvisivät puhtaammin paperein kuin monilla muilla Euroopan ja Aasian alueilla.

Vihan veljet oli Suomessa 1920-luvulla toiminut salaseura, jonka aate oli venäläisvastaisuus, ”ikuinen ryssäviha”. Sen loi äärioikeistolainen Elmo E. Kaila, ja siihen kuului muun muassa pappi ja Suur-Suomen haaveilija Elias Simojoki. Sitä on sanottu niin Akateemisen Karjala-Seuran sisärenkaaksi kuin sen kanssa limittäin toimivaksi järjestöksikin. Salaseuraan kuuluvilla oli jäsenyyden tunnuksena pyöreä hopeinen rintanappi ”Pirua ja ryssää vastaan”, jossa on ristikkäin sapeli ja tikari. Seura oli lyhytikäinen, mutta vaikutus säilyi.

Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli Suomessa vuosina 1922–1944 toiminut ylioppilaiden ja akateemisten muodostama järjestö, jonka tavoitteena oli alun perin Itä-Karjalasta Suomeen tulleiden pakolaisten avustaminen, sittemmin myös yleisesti heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen. Seuran piirissä kannatettiin laajalti myös aito­suomalaisuutta ja Suur-Suomi-aatetta.

Akateemisella Karjala-Seuralla oli suuri vaikutusvalta akateemisessa maailmassa ja ylioppilas­kunnassa. Lisäksi AKS:llä oli paljon vaikutusvaltaa Suomen sisäpolitiikassa jo pelkästään siksi, että sen jäsenkuntaan kuului monia merkittäviä politiikan toimijoita.

Vaikka AKS lakkautettiinkin jatkosodan päättäneen välirauhansopimuksen yhteydessä, sen entisiä jäseniä eli ”AKS-veljiä” oli 1960-luvulla useissa korkeissa viroissa ja asemissa eduskunnassa, hallituksessa, luterilaisessa kirkossa, yritys- ja yliopistomaailmassa sekä puolustusvoimissa. Vuodesta 1958 lähtien AKS:n jäsenistö toimi nimellä Kerho 22.

Perustaminen

Helmikuussa 1922 kolme heimosoturia ja ylioppilasta, karjalaiset Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen ja pohjoispohjalainen Elias Simelius saapuivat Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Kaikki heistä olivat ottaneet osaa juuri päättymäisillään olevaan viimeiseen heimosotaan eli Itäkarjalaisten kansannousuun, jossa itäkarjalaiset olivat nousseet kapinaan neuvostovaltaa vastaan. Vähäkallio ja Räikkönen kokoontuivat 16. helmikuuta Karjalaisen osakunnan tiloihin. Miehet keskustelivat sotamuistoistaan ja pohtivat tilannetta, joka näytti huonolta itäkarjalaisille ja heimoaatteelle. Lopulta Vähäkallio nimesi tuttavansa Elias Simeliuksen ja he päättivät ottaa tähän yhteyttä. 22. helmikuuta Vähäkallio, Simelius ja Räikkönen tapasivat Karjalaisessa osakunnassa. Vain kaksi päivää ennen tätä tapaamista Paavo Talvelan johtama viimeinen karjalainen vapaustaistelijajoukko eli Vienan rykmentti oli vetäytynyt Suomen puolelle.

Tämä helmikuun 22. päivän ”kolmen miehen kokous” nimettiin myöhemmin AKS:n syntymäpäiväksi. Simojoki ja maisteri Elmo E. Kaila korostivat sitä AKS:n perustamistilaisuutena. Kuitenkin Räikkönen kirjoitti 1923 ensimmäisessä AKS:n vuosikertomuksessa, että kolmikko tapasi jo 16. helmikuuta. Lauri Hyvämäki taas kertoi 1937 ilmestyneessä AKS:n tie -historiikissa, että Vähäkallio ja Räikkönen tapasivat ensin kahdestaan 16. helmikuuta ja sitten 22. helmikuuta Simeliuksen kanssa. Räikkösen perustamiskertomus huomioi professori Iivari Leiviskän ja Kailan kanssa käydyt keskustelut, toisin kuin Hyvämäen. Selvää on, että AKS:n perustaminen oli monimutkaisempi prosessi kuin kolmikon pitämän yhtäkkisen salaisen ja yksityisen kokouksen tulos, kuten Simojoki halusi kertoa.

Miehet päättivät ensiksi ottaa yhteyttä Pohjois-Pohjalaisen osakunnan inspehtoriiin, professori Iivari Leiviskään ja kysyä tältä neuvoja ja ohjeita. Samoin ylioppilaat päättivät ottaa yhteyttä kuuluisaan aktivistiin, maisteri Kailaan, jonka uskottiin varmasti antavan tukea. Simelius lupasi haalia toimintaan mukaan pohjalaisia ystäviään ja Räikkönen ja Vähäkallio vastaavasti karjalaisia ystäviään. Seuraavaksi neuvottelu käytiin pari päivää myöhemmin E. E. Kailan luona ja vielä samalla viikolla käytiin neuvotteluja Iivari Leiviskän kanssa. Lopulta 1. maaliskuuta pidettiin käytännössä perustava kokous, kun Karjalaiseen osakuntaan kokoontui kymmenkunta ylioppilasta, joiden joukossa olivat kolmikon lisäksi ainakin ylioppilaat Visa Juho Antero Engelberg, Soini Göös (myöh. Kuhakoski), Kaarlo Henrik Hallikorpi, Erkki Mattias Jussila, Karl Birger Lasse Nissinen, Aaro Antti Pakaslahti ja Eino Johannes Rossander (myöh. Rauste).

Muodollisten ylioppilasperustajien Erkki Räikkösen, Elias Simeliuksen (myöh. Simojoki) ja Reino Vähäkallion lisäksi seuran takana olivat Elmo Kaila ja useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit.

AKS:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ostrobotnialla 5. maaliskuuta 1922 Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Kaarlo Hallikorpi, joka oli vuoden 1918 sotainvalidi ja 37-vuotias Kansallis-Osake-Pankin virkailija. Erkki Räikkönen toimi sihteerinä ja lääketieteen kandidaatti Urho Johannes Matinolli varapuheenjohtajana. AKS:n johtajuussuhteet eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen aivan helpolla. Seuran syntyvaiheeseen liittyneet erimielisyydet pidettiin AKS:n tyyliin poissa julkisuudesta. Elmo E. Kaila oli AKS:n vahva mies, mutta ei edes alkuvaiheessa 1922 kuulunut siihen. Ensimmäinen puheenjohtaja oli sovitteluratkaisu Kailan ja Räikkösen väliltä.

Symbolit ja vala

AKS:n mustan lipun ja siinä olevan tunnuksen oli suunnitellut piirtäjä Topi Vikstedt. Lipun nauhoihin oli kätketty luoti, joka kertoman mukaan oli se sama, jolla Repolan nimismies Bobi Sivén oli surmannut itsensä (Katso: Aunuksen retkikunta). Sivénistä tuli AKS:n marttyyri ja hänelle yritettiin luoda samankaltaista henkilökulttia kuin myöhemmin Saksassa Horst Wesselille. Sivén oli AKS:läisille esimerkki siitä, kuinka Karjalan asia on omaa henkeäkin tärkeämpi, kuten Sivén itsekin oli sanonut. AKS:n marssina oli Reino Hirvisepän sanoittama ja hänen veljensä Toivo Palmrothin säveltämä Me tahdomme.

AKS:n valajäseneksi päästiin vannomalla uskollisuudenvala, minkä jälkeen sai rintaansa numeroidun jäsenmerkin. Valan tekstin laativat perimätiedon mukaan Kaila ja Simelius yhdessä, joskin Räikkönen otti siitä myöhemmin kunnian itselleen. Valatilaisuuksia järjestettiin 1923 alkaen kahdesti vuodessa, Snellmannin päivänä ja Itsenäisyyspäivänä. Keväällä 1924 otettiin käyttöön myös valakirja, josta lipun ohella tuli toinen seuran keskeinen riittiesine. Kirjaan merkittiin valajäsenten nimet, tosin varhaisimpien jäsenten nimiä ei saatu kaikkia. Eronneiden jäsenten oli palautettava jäsenmerkkinsä ja myöhemmin otettiin tavaksi murskata ne rituaalisesti alasimella.
AKS:n mustan lipun edessä vannottava vala kuului seuraavasti:

»Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni Isänmaalleni, Suomen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.»

Ensimmäiset valajäsenet

AKS:n johtajuusongelmat heijastuivat valajäsenmerkkien jakoihin, esimerkiksi kiistaan siitä, kuka saisi ensimmäisen valajäsenmerkin. Ehdolla olivat Simelius ja Kaila, mutta lopulta ongelma ratkaistiin siten, että Simeliuksesta tuli AKS:n valajäsen numero 1 ja entisestä jääkäriliikkeen organisaattorista E. E. Kailasta valajäsen numero 27 Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n mukaisesti.
Virallisesti ensimmäiset kymmenen valajäsentä olivat numerojärjestyksessä: pohjoispohjalainen Elias Simelius, myöh. Simojoki (n:o 1), karjalainen Hannes Heikki Ilmari Salmenkallio (n:o 2), pohjoispohjalainen Poju Erik Wilhelm Strand (n:o 3), karjalainen Kaarlo Henrik Hallikorpi (n:o 4; mahdollisesti, ei varmuutta), Martti Ilmari Kantele (n:o 5), karjalainen Kaarlo Pekka Parviainen (n:o 6), pohjoispohjalainen Reino Oravala (n:o 7), karjalainen Armas Soini Antero Göös, myöh. Kuhakoski (n:o 8), pohjoispohjalainen Yrjö Johannes Wegelius, myöh. Vuorjoki (n:o 9) ja pohjoispohjalainen Urho Johannes Matinolli (n:o 10).

Valajäsenten kärki muodostui vanhemmista civiksistä, jotka olivat valmistuneet ylioppilaiksi jo vuosina 1914–1917. Kantele, Matinolli ja Oravala olivat kaikki lääketieteen kandidaatteja ja Salmenkallio lääketieteen ylioppilas. Muista AKS:n alkuvaiheen johtajista Reino Vähäkallio oli valajäsen n:o 15 ja Erkki Räikkönen n:o 63. Perustajajäsenistä Erkki Jussila oli valajäsen n:o 18.

Toiminta

AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Venäjän muillekin suomalais-ugrilaisille kansoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli Työväestö on voitettava isänmaalle!, koska luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta.
Tässä suhteessa äärimmäisen paha pettymys tuli, kun ortodoksinen ja nimenomaan Karjalassa hyvin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen Heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Merkittävä syy tähän oli ”Vihan Veljien” olemassaolo: ortodoksit pyrkivät nimenomaan rakentamaan sopua kaikkien kieliryhmien välille. Venäjänkielisyys heidän keskuudessaan oli jo aloittanut hiipumisensa, mutta esimerkiksi Kannaksen Raivolasta löytyi silloin erikoinen ryhmä: ruotsinkielisiä ortodokseja, jotka olivat paikalle asettuneiden kauppias- ja liikemiessukujen jälkeläisiä

.
Kielikysymyksessä seura korosti suomen kielen asemaa. Seuran äänenkannattaja oli Suomen Heimo -lehti. Vuonna 1930 seura teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamiseksi Karjalankannaksella, ja toisen maailman­sodan aikana sen aloitteesta perustettiin Suomen Talkoo- ja Maan Turva -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), vuoteen 1938 saakka nimeltään Naisylioppilaiden Karjala-Seura.
Puoluepolitiikassa AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus, joka johti Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen usean sadan maalaisliittolaisen seuran jäsenen eroon, mukana muun muassa Urho Kekkonen. Keskustalaisen siiven poistumisen jälkeen seura ajautui oikeammalle, Lapuan liikkeen jatkajaksi perustetun IKL:n kumppaniksi. Seuran toiminta huolestutti neuvostohallitusta ja lisäsi jännitettä maiden välillä.

Lotinapellon liitto

Lotinapellon liitto oli erityisesti AKS:n piirissä vaikuttanut epävirallinen sotaisa Suur-Suomi-ryhmittymä. Urho Kekkonen, Martti Haavio ja eräät muut AKS:n nuoret jäsenet olivat aikoinaan solmineet "Lotinapellon liiton", johon sisältyi lupaus hyökätä Syvärin yli Lotinapeltoon vaikka kaatuen "ryssän konekiväärituleen". Nimi liittoumalle otettiin Lotinapellon kaupungista, joka sijaitsee Syvärin kaakkoispuolella. Tarinan mukaan lotinapellonliittolaisia olisi jatkosodassa ensimmäisinä kaatunut konekiväärin tulitukseen Syvärin ylityksen jälkeen.

Lakkauttaminen ja jatkuminen

Jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset sekä liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt. AKS ja sen sisarjärjestö ANKS lakkautettiin ensimmäisten joukossa 23. syyskuuta 1944, ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä edes erikseen vaatia. Näiden järjestöjen asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen. AKS:n Snellmanninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-Säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä ja sen varat lahjoitettiin Einar Vihman muistorahastoksi.

Lakkauttamisen yhteydessä suurin osa AKS:n arkistoa poltettiin erään jäsenen kotona, jäsenkortisto ja tärkeimmät riittiesineet puolestaan kätkettiin. Entinen puheenjohtaja Martti Kantele säilytti kuuluisaa mustaa lippua kodissaan, kunnes hänen perikuntansa lahjoitti sen 1970-luvulla Kansallismuseon haltuun. Jäsenkortisto siirrettiin sodan jälkeen salaa Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Sinne myös sotainvalidi Toivo Kuusi vuonna 1971 lahjoitti Kanteleen pyynnöstä aikanaan kätkemänsä valakirjan.

Seuran jäsenten sosiaalisena verkostona ja muistojen vaalijana on toiminut sotien jälkeen epävirallinen "Kerho 22". Sen muotoutuminen alkoi Vilho Helasen hautajaisista vuonna 1952. Kerho rekisteröitiin virallisesti vuonna 1958, mutta se tuli näyttävästi julkisuuteen vasta 1990-luvulla. Lisäksi eräät entiset AKS:n johtajat perustivat vuonna 1956 Suomen Suvun Säätiön edistämään sukukansojen kulttuurin historian tutkimusta ja opetusta.^[13]

Puheenjohtajat

• Kaarlo Hallikorpi, maisteri, 5.3.1922–22.2.1923
• Elmo E. Kaila, maisteri, 22.2.1923–18.9.1927
• Vilho Helanen, maisteri, 18.9.1927–22.2.1928
• Elmo E. Kaila, maisteri, 22.2.1928–17.9.1930
• sij. Martti I . Kantele, lääkt.lis, 25.3.1928–11.5.1928
• sij. Martti Virta, maisteri, 24.5.1929–22.2.1930
• Martti I . Kantele, lääkt.lis, 17.9.1930–18.10.1931
• Aarne Valle, lääket. kand., 18.10.1931–22.2.1932
• Yrjö Vuorjoki, maisteri, 22.2.1932–22.2.1934
• Vilho Helanen, maisteri, 22.2.1934–22.2.1935
• Rauno G. Kallia, lakit. kand., 22.2.1935–22.2.1936
• Vilho Helanen, maisteri, 22.2.1936–23.9.1944 

Luettelo AKS jäsenistä

 

Isänmaallinen Kansanliike (lyh. IKL) oli suomalainen äärioikeistolainen järjestö. IKL piti esikuvanaan vuosina 1932–1944 toiminutta Isänmaallista kansanliikettä. Organisaatio perustettiin keväällä 1993 nimellä Isänmaallinen Kansallis-Liitto. IKL:n puheenjohtaja oli alusta alkaen Matti Järviharju. IKL julkaisi 1990-luvulla lehteä Ajan Suunta. Puolueen jäseniä ja kannattajia ohjeistettiin siirtymään Vapauspuolueen jäseniksi ja ehdokkaiksi Eduskuntavaalien 2011 alla.

IKL

IKL teki 1990-luvulla yhteistyötä ranskalaisen Front National -puolueen, belgialaisen Vlaams Blokin ja Ruotsidemokraattien kanssa. IKL:n nuorisotoimintaa vetämässä oli mm. Teemu Lahtinen, joka esitti Ajan Suunta lehdessä Sinimustat nuorisojärjestön perustamista. Lahtisen mukaan nuorisojärjestö ei edennyt suunnitelmia pidemmälle.

Suomen viranomaiset suhtautuivat uuden IKL:n rekisteröintiin epäillen, koska vanha IKL oli kielletty Moskovan välirauhansopimuksessa (vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa). Tämän vuoksi yhdistysrekisteriin merkittiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto. Järjestö ajoi muun muassa luovutetun Karjalan ja muiden talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden palauttamista. IKL vastusti Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Liitto ilmoitti vastustavansa antisemitismiä ja rasismia, mutta sen lehdessä hyökättiin usein mustaihoisia, romaneja ja pakolaisia vastaan. IKL korosti suomalaisuuden kulttuurisia piirteitä pohjoismaisen rodun sijaan. IKL käytti tunnusta ”Oma kansa ensin”.

IKL:n ensimmäinen liittosihteeri oli Arto J. Rinne, tunnettu paremmin taiteilijanimellään William Korwenkoski. Myöhemmin tehtävässä toimi Merja Muronen. Järjestön kenttätoiminta hiipui vuonna 2001. Järjestön varsinaisena perustajana voidaan pitää Rinnettä, jonka riitautui puheenjohtaja Järviharjun kanssa jo vuonna 1994. Kesällä 1998 IKL kertoi jäsenmääräkseen 700. Syyskuussa 1993 IKL ilmoitti keränneensä jäsenmaksun noin 500 kannattajalta. Suojelupoliisin mukaan järjestö liioitteli jäsenmääräänsä.

Toiminta

Talvella 1993 Rinne laittoi Seinäjoella ilmestyvään Etelä-Pohjanmaa-lehteen ilmoituksen: Kansallinen kutsu! Suomi suomalaisille -IKL-. Ilmoitus johti useisiin yhteydenottoihin. Rinne katsoi Järviharjun olevan sopivin järjestön puheenjohtajaksi aikaisemman poliittisen kokemuksen perusteella. Perustava kokous valitsi Järviharjun puheenjohtajaksi ja järjestön nimeksi vahvistettiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto.




Vuoden 1994 presidentinvaalien alla Venäjä jätti Suomelle nootin IKL:n ja Tampereella toimivan Suur-Suomi-yhdistyksen toiminnasta. Media uutisoi nootista presidentinvaalien aattona. Puheenjohtaja Järviharju oli tuolloin tavoittamattomissa, joten liittosihteeri otti johdon käsiinsä ja järjesti seuraavaksi päiväksi tiedotustilaisuuden. Rinne onnistui tekemään nootista kansainvälisen uutisen, joka levisi aina Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten. Suur-Suomi -yhdistyksen johtaja Seppo Lehto epäili MTV3:n uutisissa, että kyseessä olisi ollut ehdokas Paavo Väyrysen "tilaustyö", jolla pyrittiin kääntämään vaalit kyseisen ehdokkaan hyväksi. Väyrynen syytti Mainostelevisiota mediapelistä. JSN antoi asiasta myöhemmin langettavan päätöksen.

IKL:n johto kutsuttiin Venäjän suurlähetystöön muutama viikko nootin jälkeen. Venäjän suurlähettiläänä toiminut Juri Derjabin keskusteli Rinteen, Järviharjun ja varapuheenjohtaja Esko Autin kanssa IKL:n tarkoitusperistä ja esiin nostettiin muun muassa Karjalan palautus.


Myöhemmin samana vuonna Rinne erosi liittosihteerin tehtävistä ja koko järjestöstä Kauhavalla järjestetyn kriisikokouksen jälkeen. Hän syytti Järviharjua julkisuushakuisuudesta ja epäpätevästä toiminnasta puheenjohtajana. Järviharju puolestaan syytti Rinnettä epädemokraattisesta toiminnasta ja pyrki leimaamaan Rinteen "väkivaltasiiven" edustajaksi. Myöhemmin Rinne osallistui politiikkaan muun muassa Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana Vaasan vaalipiirissä 2003. Nykyisin Rinne on irtisanoutunut puoluepolitiikasta.
IKL järjesti 1990-luvulla tilaisuuksia muun muassa Kalevalan päivänä, vapaussoturien muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä ja Vihtori Kosolan syntymäpäivänä.
Helmikuussa 1995 viisi IKL:n hallituksen jäsentä yritti poistaa Järviharjun ja tämän tukijat puolueesta, koska puheenjohtaja oli mennyt Yhteisvastuu puolueen ehdokkaaksi vaaleissa.

Vaalit

IKL pyrki puoluerekisteriin, mutta se ei onnistunut keräämään 5 000 kannattajakorttia. IKL keräsi kortteja vuosina 1993–1994 ja 1997–1998. Kesällä 1998 yhdistys jätti oikeusministeriöön kortteja, mutta niitä oli liian vähän ja osa hylättiin epäselvyyksien vuoksi.

1990-luvulla IKL:n jäseniä esiintyi sitoutumattomina perussuomalaisten, kokoomuksen ja SEP:n listoilla. Järviharju oli vuosien 1995 ja 2003 eduskuntavaaleissa Yhteisvastuu puolueen listoilla ja Europarlamenttivaaleissa 2004 Suomen Kansan Sinivalkoisten ehdokkaana. Kunnallisvaaleissa 2004 Järviharju valittiin Ilmajoen kunnanvaltuustoon perussuomalaisten listalta. Vuonna 2006 Järviharjun johtama ryhmä sai vallan Väinö Kuisman puoluerekisteriin kuuluneessa Suomi – Isänmaa -järjestössä ja sen nimi vaihdettiin Suomen isänmaalliseksi kansanliikkeeksi. IKL osallistui vuoden 2007 eduskuntavaaleihin neljässä vaalipiirissä. Puolueen viisi ehdokasta saivat yhteensä 821 ääntä (0,03 %). Järjestö poistettiin rekisteristä vaalien jälkeen.

 

Kekkonen yritti lopettaa IKL:llän 

"Demokratian itsepuolustusta"

IKL:n kaari oli 1938 jo laskussa. Tähän vaikuttivat varmaan myös uutiset Kolmannesta valtakunnasta -- alkaen "pitkien puukkojen yöstä" 1934. IKL-keskustelun aikoihin Saksan juutalaiset kokivat "kristalliyön" kauhut.
Punamultahallituksen 38-vuotias, tarmokas sisäministeri oli jo 1934 julkaissut teoksen Demokratian itsepuolustus. Sitä hän sovelsi päättäessään kieltää IKL:n Lapuan liikkeen jatkajana samaan tapaan kuin Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) peitejärjestöt oli lakkautettu 1930.
Myös IKL:n lehdet päätettiin lakkauttaa. Niitä olivat päälehti Ajan Suunta Helsingissä ja pääosin Kuopion "Suunta-tehtaassa" tehdyt eri maakuntien Suunta-lehdet, joiden yhteiseen runkoon lisättiin paikallista aineistoa. IKL:n äänenkannattajiin kuului myös Hämeen Sanomat. Lehtien lakkauttaminen oli erityisen ongelmallista, sillä ne eivät kuuluneet virallisesti puolueen organisaatioon.
Eduskuntakeskustelussa opposition Linkomies esiintyi sananvapauden ritarina. Hän olikin liukunut aiemmalta jyrkältä oikeistolinjaltaan kohti konservatiivipuolueen keskustaa. Samalla hänen asemansa Kokoomuksen todellisena ykkösenä vahvistui, vaikka puheenjohtajana olikin Paasikiven seuraajana kokenut talonpoika Pekka Pennanen. Kokoomuksen kritiikkiä Kekkosen IKL-päätöstä vastaan esitti eduskunnassa myös myöhempi oikeusministeri Oskari Lehtonen.

Lakkauttaminen kumotaan

Lopullisessa äänestyksessä hallitus sai luottamuslauseen äänin 121-42. IKL:n lakkauttaminen kumottiin kuitenkin raastuvanoikeudessa ja hovioikeus vahvisti ratkaisun. Asiaa ei ehditty käsitellä korkeimmassa oikeudessa, kun talvisodan lähestyminen 1939 johti sisäpoliittisten kiistojen hautaamiseen.
IKL:n alamäki jatkui heinäkuun 1939 vaaleissa, jolloin puolueen edustajamäärä lähes puolittui kahdeksaan. Kokoomuksen paikkamäärä nousi sen sijaan 25:een. Silti Maalaisliitolla oli yli kaksi ja SDP:llä yli kolme kertaa suurempi eduskuntaryhmä. IKL vaikutti eduskunnassa läpi sotavuosien ja oli 1941-43 edustettuna hallituksessakin. Puolue korosti hyviä suhteita Saksaan.
Välirauhansopimuksen perusteella IKL lakkautettiin lopullisesti syksyllä 1944. Samalla lakkautettiin muutama avoimesti kansallissosialistinen pienpuolue. Jokainen Führeriksi pyrkivä kun tarvitsi ikioman puolueen.

Ulkopolitiikan valheiden kattilasta

Kun kuuntelee tai lukee Mika Aaltoilaa, niin tulee mieleen kauhukuvia tuottavasta pedosta, jonka tarkoitus on peloitella suomalaisia juoksemaan Natomamman turvaan, sillä vain ei ole mitään todellista järkiperustetta, vaan ainoastaan luoda kauhukuvia Venäjästä. Kun pitäisi luoda todellinen kuva natosta, tuosta ilmestyskirjan pedosta.

Itse asiassa minulle on tullut tasan päinvastainen tunne siitä, että Aaltoilan jutun on niin täyttä fuulaa, kuin vain voi olla, ja toivoisn ihmisten heräävän siihen tosiasiaan, että Jussi Niinistö, Mika Aaltoilan ja muiden natotrollien tavoite ei ol ruha, vaan valmistaa suomalaiset ottamaan nato vastaan, ja sotaan Venäjää vastaan.

Totuus Aaltoilan valheista

 Totuus Aaltoilan valheista on selvää, kun tutkii mitä nato itseasiassa tarjoaa suomalaisten turvaksi?


4. artikla määrää, että näistä velvoitteista maat neuvottelevat keskenään. Ei siis minkäänlaista lupausta etukäteen, vaan pelkkää jossittelua puolustamiseen.

NATO artikla 5:n mukaan sotilaallinen hyökkäys yhtä NATO-maata kohtaan katsotaan hyökkäykseksi kaikkia NATO-maita kohtaan.

Jos siis Suomi olisi NATO-maa, ja jos Suomeen hyökättäisiin, voisi tällöin esimerkiksi NATO-maa Belgia nostaa etusormen pystyyn ja sanoa Suomeen hyökänneelle viholliselle että "soo soo, eipä olla tuhmia". Belgia täyttäisi tällöin artikla 5:n vaatimuksen, koska artikla 5 mukaan kukin jäsenvaltio itse päättää miten toimii hyökkäyksen tapahtuessa. Suomi ei siis saisi välttämättä sotilaallista apua, vaikka olisi jäsenenä NATO:ssa.

Sitten muu pelottelu Venäjän uhkasta. On merkillistä, että yli 70 vuotta on ollut aika, jolloin Venäjä ei ole osoittanut mitään hyökkäys/ valloitus suunitelmia Suomen osalle, ja jopa siinä vaiheessa, kun Stalinkin oli hyvin tietoinen, että Suomen puolustuksen selkäranka oli katkennut, niin hän hyväksyi rauhanneuvottelut, tosin antaen suomalaisten huomat, kuinka on lusikka kädessä pidettävä, eikä uhitella Neuvostovenäjälle enää.

Näin on vuoret vierineet ja on ollut jo jonkinlaisia  ongelmia, mutta myös onnistumia, kuten kaupankäyntiä, kunnen Koivisto laittoi hanat kiinni ja petti suomalaiset ja venäläiset kun ajoi Suomen liittämistä Eu;hun.

Mitä voimme kansalaisina tehdä, että tuollaiset Niinstöt ja Aaltoilat, sekä muut natotrollit saadaan kukistettua? Tavallisella kadun kulkijalla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia, koska mediakin on valjastettu tuottamaan tuo nato paskaa jolla peloitellaan suomalaisia.

Todellinen kuva siitä, mihin nato tähtää

Sitten tästä alaspäin voi lukea, miten natotrollit selittää valheitaan meille lukijoille.

Valheiden ulkopolitiikan instituutti 

Asiantuntija Suomen turvallisuustilanteesta: ”Kyseessä ei ole odotuspeli, jossa voisimme vain laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta”

Tämän mukaan Suomi on sotilaallisesti yksin. Ihanko totta kaiken tämän liittoutumisen jälkeen? No tosi paikan tullen näin ehkä silti on?

"Keskiviikkona Globaali turvallisuus ja Suomi -seminaarissa käytiin läpi viime aikoina erityisen ajankohtaiseksi muuttunutta maamme turvallisuutta.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola totesi, että kansainvälinen turvallisuus on muuttumaan päin. Myös Suomen täytyy varautua ja hoitaa oman tonttinsa.

- Kyseessä ei ole odotuspeli, jossa voisimme vain laittaa silmät kiinni ja toivoa, että Suomen turvallisuustilanne paranee, Aaltola kommentoi.

Maanpuolustustiedotuksen varapuheenjohtaja Markku Pakkanen on samoilla linjoilla.
- Suomi on edelleen turvallinen maa, mutta meidän pitää varautua. Emme ole esimerkiksi monien muiden maiden tavoin luopuneet asevelvollisuudesta, Pakkanen sanoi.

Pakkasen mukaan Suomen asevelvollisuusmalli on saanut muualla Euroopassa paljon kiitosta, ja osa maista on nyt palaamassa takaisin Suomen malliin.

Huolestuttava kehitys

Aaltolan mukaan Suomen turvallisuudesta saa ja pitää olla huolissaan, eikä vähiten itänaapurimme Venäjän vuoksi.
Venäjän kantokyky on rajallinen, ja ennusteiden mukaan Venäjä ei tule taloudellisesti lähivuosina enää kehittymään samalla tavalla kuin presidentti Vladimir Putinin ensivuosina eli 2000-luvun alussa.
Venäjä on tähän asti ollut hyvin riippuvainen Itämerestä, mitä on pidetty muualla maailmassa kansainvälistä turvallisuutta vakauttavana tekijänä.

Venäjän laadullinen riippuvuus Itämeren virroista on kuitenkin muuttumassa.
Aaltola kertoi, että kylmän sodan päättymisen jälkeen ajateltiin demokratian leviämisen auttavan siihen, ettei sotia enää tulisi.

- Ajatuksena oli se, että demokratiat eivät sodi keskenään. Venäjä ei kuitenkaan ole demokratia, ja jos demokratian leviäminen maailmalla vähenee, konfliktien mahdollisuus kasvaa. Tämä on hyvin huolestuttavaa, Aaltola pohtii.
Suomi sotilaallisesti yksin

Prikaatikenraali Juha Pyykönen käsitteli seminaarissa Suomen turvallisuutta sotilaallisesta näkökulmasta.
Hänen mukaansa muuttuneen globaaliturvallisuustilanteen tekee erityisen araksi se, että USA:n vetäytyminen antaa tilaa muille käyttää voimaansa.

- Yhdysvallat on tällä hetkellä kiinnostunut lähinnä omasta turvallisuudestaan ja sisäisistä asioistaan. Toisaalta Krimin miehitys todistaa Venäjän näkemystä asevoiman käytöstä.

Pyykösen mukaan Pohjoismaiden puolustusyhteistyö on myös viime vuosien aikana sirpaloitunut, sillä kaikki maat katselevat eri suuntiin ja niillä on erilaisia uhkia.

- Pohjoismaat ovat turvallisuudessa yhdessä, mutta sotilaallisesti erillään. Suomi vastaa yksin omasta sotilaallisesta turvallisuudestaan.

ANNA EGUTKINA"

Valheiden valtakunta 

Talvivaara

Talvivaara harhautti viranomaisia ympäristöluvassa, väittää syyttäjä – ”Erheet tulivat ilmi jo varhaisessa vaiheessa, silti jatkettiin ylösajoa”

Neljälle Talvivaaran kaivosyhtiön entiselle johtajalle vaaditaan hovioikeudessa ehdollista vankeutta törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syyttäjä: ”Kyllä tämä on ihan valtava tämä velvoitteiden ja toiminnan ristiriita”.

 

Lokakuussa Rovaniemen hovioikeus jalkautui kaivosalueelle Sotkamossa. Taustalla kipsisakka-allasvuodon pilaama Ylä-Lumijärvi, joka Kainuun ely-keskus on määrännyt kunnostettavaksi. Alueella on yhä sakkaa vuodon jäljiltä, kertoo nykyisin kaivosta pyörittävän Terrafamen toimitusjohtaja Joni Lukkaroinen (kesk.). (KUVA: Kimmo Rauatmaa / Lehtikuva)

Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmat johtuivat syyttäjien mukaan pitkälti toimintakulttuurista. Ongelmat kasaantuivat, koska ilmi tulleita virheitä ei korjattu vaan tehtiin lisää virheitä. Ympäristöviranomaisia johdettiin harhaan jo lupavaiheessa antamalla puutteellista ja virheellistä tietoa.
Lupaviranomaisten harhauttaminen johti syyttäjien mukaan esimerkiksi siihen, että ympäristölupaan ei kirjattu lainkaan raja-arvoja sulfaatille, joka aiheutti suurimmat vesistöhaitat. Kun korkeat sulfaattipäästöt tulivat ilmi, niistä ei välitetty, koska rajoja ei ollut. Tämä johti lähijärvien pilaantumiseen.
Syyttäjien mukaan käytännön toiminta kaivoksella erosi niin paljon ympäristöluvan velvoitteista, että kyse on ollut tahallisuudesta.
”Kyllä tämä on ihan valtavaa tämä velvoitteiden ja toiminnan ristiriita. Toiminnassa on ollut niin paljon raskauttavia näkökohtia, että törkeän ympäristörikoksen tunnusmerkit täyttyvät”, kihlakunnansyyttäjä Kimmo Vakkala sanoi.
Talvivaaran ympäristörikosoikeudenkäynti on loppusuoralla Rovaniemen hovioikeudessa. Tiistaina vuorossa ovat syyttäjien loppulausunto ja keskiviikkona vastaajien loppulausunnot.
Erityishuomion kohteena on ollut vesienhallinta, joka on osoittautunut suureksi ongelmaksi kaivosyhtiölle. Kuuluisaksi tulleiden kipsisakka-altaiden vuotojen seurauksena kaivosalueelta on päässyt ympäristöön suola- ja metallipitoisia vesiä, jotka ovat heikentäneet lähijärvien laatua.
Suomen oloissa poikkeuksellisessa oikeudenkäynnissä keskeiseksi kysymykseksi on noussut tahallisuus: tapahtuivatko ympäristövahingot piittaamattomuuden ja laiminlyöntien seurauksena vai olivatko ne ennakoimattomia vahinkotilanteita, joihin jouduttiin reagoimaan olosuhteiden pakosta.

Neljä kaivosyhtiön entistä johtajaa on syytteessä törkeästä ympäristön turmelemisesta. Heille vaaditaan rangaistukseksi ehdollista vankeutta.
Syytettyinä ovat entiset toimitusjohtajat Pekka Perä ja Harri Natunen, tuotantojohtaja Lassi Lammassaari ja kaivosyhtiön entinen osastopäällikkö. Kainuun käräjäoikeus tuomitsi toukokuussa 2016 kolme ensimmäistä sakkoihin ympäristön turmelemisesta. Osastopäällikön syyte hylättiin.
Kihlakunnansyyttäjät Kimmo Vakkala ja Heikki Ylisirniö ovat uudistaneet käräjäoikeudessa esittämänsä rangaistusvaatimukset teon törkeästä muodosta. Syytteen sai myös osastopäällikkö.
Syyttäjien mukaan Talvivaaran ongelmat kasaantuivat laiminlyöntien ja virheiden seurauksena.
”Erheet tulivat ilmi jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Silti jatkettiin toiminnan ylösajoa. Siitä seurasi se, että virheitä korjattiin uusilla virheillä. Ongelmat vain kasvoivat ja uusia virheitä ilmeni”, Vakkala kuvasi Talvivaaran tuotannon käynnistämistä.
”Tahallisuuden alin aste tarkoittaa sitä, että otetaan riski ja jatketaan toimintaa”, Vakkala sanoi. ”Erheiden mittakaava on ennen kuulumaton.”
Syytteet liittyvät epäiltyihin laiminlyönteihin muun muassa kaivoksen suunnittelussa, ympäristö- ja vesitalousluvan haussa, kipsisakka-altaiden suunnittelussa sekä kipsisakka-altaiden vuodoissa.
Syyttäjien mukaan laiminlyönnit alkoivat jo lupavaiheessa, sillä lupahakemus sisältää vääriä ja puutteellisia tietoja tehtaan toiminnasta. Esimerkiksi sulfaattipäästöt ovat ylittäneet moninkertaisesti hakemuksessa esitettyjen haitta-aineiden määrän. Sulfaattia ja natriumia piti tulla vain vähäisiä määriä.
”Talvivaara ympäristöluvitti keskeneräisen luonnoksen ja laiminlöi luvittaa isoja muutoksia. Tämän vuoksi luvalta oli ikään kuin pohja pois, koska toiminta oli muuttunut niin paljon”, Vakkala sanoi.
Vakkalan mukaan Talvivaara ei tunnistanut riskejä ja sai ympäristöluvan puutteellisten tietojen perusteella. Jos todelliset päästöt olisivat olleet tiedossa, lupaa ei olisi myönnetty, syyttäjä korosti.
”Talvivaaran lupahakemus johti tehokkaasti harhaan, minkä vuoksi esimerkiksi natriumille ja sulfaatille ei asetettu rajoja.”
Vakkalan mukaan vastuusta ei voi vapautua sillä, että ympäristöviranomainen ei ole huomannut jotakin asiaa: ”Lupaviranomainen ei tee minkäänlaista tutkimustoimintaa vaan nojaa annettuihin tietoihin.”
Lähijärviin päätyneistä korkeista sulfaattipitoisuuksista tiedettiin syyttäjä Ylisirniön mukaan jo varsin pian metallitehtaan käynnistymisen jälkeen. Päästöistä ei kuitenkaan piitattu, koska raja-arvoa ei ollut.
”Tehtaalla oli tehty päätös, ettei sulfaattipäästöistä tarvitse välittää, koska luvassa ei ollut rajaa”, Ylisirniö sanoi.
Kun kaivoksen lähellä sijaitsevassa Salminen-järvessä ilmeni happamuutta, asiaa ryhdyttiin kyllä selvittämään, mutta yhteyttä sulfaattipäästöihin ei tunnistettu, eikä siitä välitetty.
”Meni yksitoista kuukautta, eikä asialle tehty mitään. Tänä aikana lähijärvet ehtivät pilaantua ja kerrostua”, Ylisirniö sanoi.
Ylisirniön mukaan oikeudenkäynnin aikana on tullut osoitetuksi, että Talvivaaralla oli tieto myös siitä, että kipsisakka-altaiden rakenne ei kestä vesien säilyttämistä. Silti altaita käytettiin vesivarastoina.
Puolustus vaatii syytteiden ja niihin liittyvien vaatimusten hylkäämistä kokonaisuudessaan perusteettomina.
Vastaajien mukaan ympäristöongelmat eivät ole johtuneet tahallisuudesta tai kaivosyhtiön johdon huolimattomuudesta, vaan kaivoksen jätevesien vaikutukset olivat ennakoimattomia ja kipsisakka-altaiden vuodot vahinkotilanteita. Havaittuihin ongelmiin on vastaajien mukaan puututtu, ja lisävahinkojen estämiseksi on ryhdytty toimeen.
Puolustus korostaa, että Talvivaaralla oli koko ajan voimassa oleva ympäristölupa, eikä lupaehtoja ole rikottu. Rangaistusvastuu ei puolustuksen mukaan voi perustua ympäristöluvan hakuaineistoon.
Vastaajana oikeudessa on myös Talvivaara Sotkamo -kaivosyhtiön konkurssipesä. Kainuun käräjäoikeus tuomitsi kaivosyhtiön 300 000 euron yhteisösakkoon ja menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3,5 miljoonaa euroa.
Syyttäjät vaativat yhteisösakon korottamista 850 000 euroon ja menettämisseuraamuksen korottamista yli 13,3 miljoonaan euroon.
Sotkamossa sijaitsevan monimetallikaivoksen toiminnasta vastaa nykyisin valtionyhtiö Terrafame.

Talvivaaran kaivoksella oli ympäristöongelmia alusta saakka – Katso tästä tapahtumien kulku

2004 Kaivosinsinööri Pekka Perä ostaa Talvivaaran kaivosoikeudet kahdella eurolla.

2008 Talvivaaran nikkelikaivos aloittaa toimintansa Sotkamossa.

2008 Kipsisakka-altaassa havaitaan vuoto. Pienen järven kokoiset kipsisakka-altaat ovat jätepatoja ja tavanomaisen jätteen kaatopaikkoja. Niihin varastoidaan tehtaan tuotannosta tulevia metallipitoista vettä ja sakkaa.

2009 Seudun asukkaat valittavat haju- ja pölyhaitoista. Rikkivedyn haju tuntuu välillä noin 40 kilometrin päässä Kajaanissa.

2010 Kipsisakka-altaassa havaitaan vuoto.

2011 Tehtaan sulfaattipäästöjen todetaan muuttaneen läheisten järvien vettä suolaiseksi.

Maaliskuu 2012 Talvivaaran työntekijä kuolee hengitettyään tehtaan ulkopuolella rikkivetypitoista ilmaa.

Maaliskuu 2012 Kaivoksesta pääsee metallipitoisia vesiä läheiseen vesistöön.

Huhtikuu 2012 Kaivoksen bioliuotusaltaasta löytyy lähes 30 kuollutta lintua. Niistä mitataan korkeita nikkelin, mangaanin, sinkin ja raudan pitoisuuksia.

Marrasku 2012 Kipsisakka-altaassa havaitaan vuoto. Altaan pohjaan puhjenneesta reiästä purkautuu ympäristöön valtavia määriä raskasmetalli- ja uraanipitoista vettä. Vuoto jatkuu kymmenen päivää, ja lopulta allas tyhjenee täysin.

Kaivosalueelle pääsi vuotamaan suuri määrä metallipitoista vettä. Kaivosalueen ulkopuolella ympäristöön virtasi arviolta 240 000 kuutiota vettä.

Huhtikuu 2013 Kipsisakka-altaassa havaitaan taas vuoto.

Joulukuu 2013 Talvivaaran yrityssaneeraus käynnistyy.

Helmikuu 2014 Onnettomuustutkintakeskus julkistaa raporttinsa kipsisakka-altaan vuodosta: ympäristöriskien tunnistaminen ja ennaltaehkäisy olivat Talvivaarassa puutteellisia.

Syyskuu 2014 Neljä Talvivaaran kaivosyhtiön johtajaa saa syytteen törkeästä ympäristön turmelemisesta sekä useista laiminlyönneistä. Kaivosyhtiöltä vaaditaan 850 000 euron yhteisösakkoa.

Marraskuu 2014 Talvivaara Sotkamo asetetaan konkurssiin. Kaivosyhtiö siirtyy velkojilta valtion hoitoon.

Huhtikuu 2015 Talvivaara Sotkamo -kaivosyhtiön konkurssipesä saa luvan johtaa jätevesiään Sotkamon Nuasjärveen, kun Pohjois-Suomen aluehallintovirasto myöntää luvan kiistellylle jätevesien purkuputkelle. Luvasta valitetaan Vaasan hallinto-oikeuteen.

Elokuu 2015 Valtionyhtiö Terrafame ostaa kaivoksen liiketoiminnan Talvivaara Sotkamon konkurssipesältä.

Elokuu 2015 Talvivaaran ympäristörikosoikeudenkäynti alkaa Kainuun käräjäoikeudessa.

Syyskuu 2015 Vaasan hallinto-oikeus puolittaa kaivosalueelta Nuasjärveen johdettavien vesien sallitun sulfaattimäärän ja rajoittaa jätevesiputken käyttöä valitusten käsittelyn ajaksi.

Joulukuu 2015 Kainuun ely-keskus määrää Talvivaara Sotkamon konkurssipesän kunnostamaan kaksi kipsisakka-allasvuodon pilaamaa järveä, Salmisen ja Ylä-Lumijärven.

Tammikuu 2016 Valtionyhtiö Terrafame ottaa kokonaan vetovastuun kaivostoiminnasta.

Huhtikuu 2016 Kaivoksen vesiongelmat jatkuvat. Terrafame aloittaa vesien lisäjuoksutukset ympäristöön.

Huhtikuu 2016 Vaasan hallinto-oikeus muutti kaivoksen jätevesien purkuputken luvan määräaikaiseksi vuoden 2018 loppuun asti.

Toukokuu 2017 Kainuun käräjäoikeus tuomitsee kolme Talvivaaran kaivosyhtiön johtajaa – entiset toimitusjohtajat Pekka Perä ja Harri Natunen ja tuotantojohtaja Lassi Lammassaari – sakkorangaistuksiin ympäristön turmelemisesta. Entisen osastopäällikön syyte hylätään.

Konkurssiin mennyt Talvivaara Sotkamo -kaivosyhtiö tuomitaan 300 000 euron yhteisösakkoon ja menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3,5 miljoonaa euroa.

Elokuu 2017 Terrafame jättää Pohjois-Suomen aluehallintovirastolle ympäristölupahakemuksen Nuasjärveen johdettavien vesien sulfaattikiintiön nostamiseksi.

Syyskuu 2017 Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan Talvivaaran kaivostoiminta on johtanut ”ekologiseen romahdukseen”: sulfaattipitoiset jätevesipäästöt ovat muuttaneet lähijärvet kemiallisesti kerrostuneiksi suola-altaiksi, joiden pohja on kuollut.

Lokakuu 2017 Ympäristörikosoikeudenkäynti Rovaniemen hovioikeudessa alkaa.

 

SUOMI JA SUURVALLAT

Suomi on – aina - suurvaltapolitiikan pelinappula


Kun puolustusministeri haluaa Suomea taas suursotaharjoituksiin yhteen leiriin on häntä syytä muistuttaa, että Suomen historiassa on muutakin liikettä kuin Lapuan.


Jussi Niinistöltä on jäänyt ymmärtämättä Mannerheimin ja Paasikiven perusoppi.


Tämä sanoma on se, mitä olen toitottanut, huutanut ja kirjoittanut, mutta se ei mene näille ummikko uuvateille päähän, että meidän asema Venäjän naapurina pitää muistaa ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jokainen valtio joutuu punnitsemaan omaa asemaansa muiden rinnalla, ja nyt meillä nämä uuvatit sotahullut ovat rakentamassa ihan väkisin sotaa ja maan kanssa jonka voimavarat on omaa luokkaansa meihin verrattuna.


Miksi meillä on syylistetty muita valtioita toistuvasti? Suomalaiseen kasvatukseen tulee jo lapsina päähän taottua, että itsetuntoa ei saa nostaa, olemalla ylpeä omista taidoista, joten siihen on opittu halventamaan muita, ja se oppi on myös valtiotasolla olemassa. Ruotsalaiset on kaikki homoja (mitenkän on, kun tuntuu, että he olisi kuolleet jo monta kertaa sukupuuttppn tuolla tavoin?)


Virolaiset on niin vanhanaikaista kansaa, että ei sitäpuhettakaan voi kuunnella ilman häpeän tunnetta, niin ja tietenkin venäläiset rosvoja ja murhaajia, samalla unohdetaan kaikki oma likapyykki piiloon. Joten jos kysytään, miksi suomalaiset on jatkuvasti sodissa? Niin se on sitä itsetunnon nostamista, jolla kuvitellaan saavan jotain erikoisen erinomaista mainetta? Tosin vain se maine on kyllä uitettu likaojissa moneen kertaan, on meillä niin järjetöntä tämä toiminta.


Minulta on kysytty, miksi Suomi on jatkuvasti sotimassa? Porvaripuolueet ja ntonatsi trollit väittää, että Venäjä on hyökännyt joka sodassa "pientä ja viatonta Suomea vastaan"
Tässä taas kertaus, kuinka "viaton Suomi on"?


Melskeistä aikaa


Stolbovan rauha solmittiin helmikuussa 1617. Ruotsin itäraja (Suomen) siirtyi idemmäksi kuin koskaan myöhemmin. Rauha muutti radikaalisti Ruotsin puolelle joutuneen itäisen Karjalan väestön oloja. Ruotsin ankara verotus ja pakkokäännytys pakottivat karjalaisväestön ja osin savolaiset siirtymään idemmäksi Venäjän puolelle. Inkeriin muodostui suomenkielinen enemmistö.


1600-luvun alussa Ruotsi soti kaikkia naapureitaan vastaan. Kalmarin sota päättyi ruotsalaisten tappioon. Se joutui maksamaan kovat sotakorvaukset, joita maksoi myös itäisen läänin (Suomen) kansa. Ruotsi joutui tunnustamaan Tanskan vallan Jäämerellä. Venäjälle valittiin ensimmäinen Romanov.


Vuonna 1700 Tanskan aloitteesta se ja Venäjä, Puola sekä Saksi hyökkäsivät Ruotsia vastaan. Hyökkäys tuli kahtaalla. ”Puola hyökkäsi Liivinmaalle (nyk. Viro ja Latvia) ja Tanska Ruotsin liittolaisen Holsteinin alueelle. Suomalaiset joukot torjuivat Puolan ryntäyksen, ja Ruotsi Englannin ja Hollannin laivaston avustamana lannisti Tanskan rauhaan” (Jouko Vahtola: Suomen historia. Otava 2004).


”Syyskuussa 1700 tsaari Pietari julisti sodan Ruotsille ja hyökkäsi Inkerinmaalle. Kaarle XII oli jo tehnyt päätöksen sotavoimien viemisestä omassa johdossaan Puolaa vastaan. Nyt hän vei joukkonsa nopeasti venäläisiä vastaan, yllätti ja voitti heidät perinpohjaisesti Narvan taiselussa 20.11.1700. Voiton ratkaisivat etupäässä ruotsalaiset joukko-osastot, suomalaisten panos rajoittui taisteluiden jälkeiseen mellasteluun. (Isovihassa mellastelu kostettiin, merk. JS) Ruotsi oli näin nopeasti lyönyt hajalle koko mahtavan liittokunnan. Sen arvovalta nousi, ja sillä oli hyvät mahdollisuudet saada vahvoja liittolaisia ja neuvotella rauhasta, mutta Kaarle XII kieltäytyi jääräpäisesti antautumasta keskusteluun Puolan ja Venäjän mielestään moraalisesti ala-arvoisten hallitsijoiden kanssa. Vain miekkaa hän aikoi heille tarjota. Ruotsi eristi nyt itse itsensä” (Vahtola).


Kuninkaamme käsittämätön sotapolitiikka vei runsaasti suomalaisia Venäjän vastaisiin taisteluihin pitkin Venäjän maaperää. Ratkaiseva tappio tuli Pultavassa kesäkuussa 1709. Puola ja Tanska hyökkäsivät heikentyneen Ruotsin maaperälle. Tsaari Pietari tarjosi Ruotsille rauhaa melko edullisin ehdoin, mutta Ruotsi torjui sen. Venäjä valtasi Viipurin ja Käkisalmen läänin, mutta kuninkaamme Kaarle XII vehkeili Turkin kanssa ja sai sen aloittamaan sodan Venäjää vastaan. Tämä viivästytti venäläisten maaperällemme tuloa. Keväällä 1713 Venäjä nousi Helsinkiin. Suomi ei saanut Ruotsista mitään apua. ”Suomi oli Ruotsille periferinen, kurja ja köyhä alue, Tukholman ”suojamuuri ja ruoka-aitta” (Vahtola). Suuri Pohjan sota (isoviha) oli siihen mennessä suomalaisen väestön kovin koettelemus.
Venäjä rakensi Pietarin, josta tuli pääkaupunki vuonna 1712.


Tärkeä Pietari


Suuri Pohjan sota päättyi Uudenkaupungin rauhansopimukseen. Sen mukaan Venäjällä oli mahdollisuus sekaantua Ruotsin sisäisiin asioihin. Venäjä ehkäisi kaikki yritykset Ruotsin säätyvaltaisen hallitusmuodon muuttamiseksi.
Uudenkaupungin rauhan raja liitti Suomen maantieteellisesti elimellisemmin Venäjään kuin meren erottamaan Ruotsiin.


”Viipurin provinssi oli Venäjälle mitä tärkein uuden pääkaupungin Pietarin strategisena suoja-alueena, joskin se oli yhä suppea siihen tarkoitukseen. Venäjällä alettiin kiinnittää huomiota koko Suomen hyödyllisyyteen tässä tarkoituksessa. Kun Suomi oli lisäksi varustamaton, Venäjän vihollisten pelättiin käyttävän sitä astinlautana Venäjälle. Oli siis syntynyt asetelma, jossa keskeistä oli Venäjän huoli Pietarin turvallisuudesta” (Vahtola).
Arvovaltainen Arvid Horn totesi, että rauhanpolitiikka oli Suomen kannalta myös parasta puolustuspolitiikkaa. ”Horn oli taitava reaalipoliitikko, joka tunsi maansa heikkouden ja varoi loukkaamasta Venäjää, muttei myöskään alistunut sen käskyläiseksi. Kun tsaari tyrkytti erästä sukulaistaan Ruotsin kruununperijäksi, valtiopäivät julistivat suorasukaisesti, ettei Ruotsin kruununperimys kuulu Venäjälle sen enempää kuin Venäjän Ruotsille, ja hallitus pyysi Englannin laivastoa näyttäytymään Suomenlahdella” (Eino Jutikkala, Kauko Pirinen: Suomen historia. WSOY 2002). Hornia voitaneen pitää myöhempien vanhasuomalaisten kuten Paasikiven edeltäjänä.


Keisarinna tuki suomalaisia


Venäjä ja Ruotsi solmivat vuonna 1724 puolustusliiton kahdeksitoista vuodeksi. Maamme (Ruotsi) petti sopimuksen saman tien liittyen Englannin ja Ranskan solmimaan Venäjän vastaiseen liittoon. Ruotsin suomenpuoleisen osan näkökulmasta ulkopolitiikka oli selkeää seikkailupolitiikkaa. Piti olla itsestään selvää, että Venäjä ei voinut olla reagoimatta, sillä se oli luottanut Uudenkaupungin rauhan mukaisesti Kannaksen ja Pietarin turvallisuuteen ja oli vetänyt alueeltamme miehitysjoukkonsa pois. Toki miehitysjoukkojen poisvetämisen syyt löytyvät myös laajemmasta sotilaspoliittisesta tilanteesta Euroopassa ja Venäjän eteläosissa, mutta pakko se ei silti ollut. Ruotsi ei halunnut rauhaa, olletikin kun se oli oppinut pitämään suomenkielistä aluettaan Venäjän vastaisena suoja-alueena, joka tarvittaessa ottaisi sodan kärsimykset kantaakseen.


Ruotsi päätti aloittaa sodan Venäjää vastaan heinäkuussa 1741. Turpiin tuli ja venäläiset joukot ottivat koko nykyisen Suomen alueen uudelleen valvontaansa. Tähän sotaan liittyy maamme myöhempää historiaa ajatellen pari mielenkiintoista asiaa. Vuosia 1742–43 sanotaan pikkuvihaksi. ”Pikkuviha ei ollut samanlainen kärsimys kuin aikaisempi miehityskausi. Kotimaisista virkamiehistä valtaosa jäi paikoilleen, oikeudenkäyttö toimi liki entiseen tapaan, eikä maan tapojen noudattamista muutoinkaan vastustettu. Pikkuvihan aikana pidettiin myös kahdet maapäivät, joilla keskusteltiin myös keisarinnan antamasta manifestista” (Eskola).


Kyseinen keisarinnan manifesti oli Elisabetin maaliskuussa 1742 Suomen kansalle annettu. ”Siinä hän korosti, kuinka Ruotsi oli aloittanut sodan aiheettomasti ilman rauhaa toivovien alamaisten tahtoa. Hänen oli pakko tuoda sotavoimansa Suomeen, mutta hän lupasi sen asukkaille suojaa ja turvaa, jos nämä eivät tehneet vastarintaa eivätkä avustaneet Ruotsin joukkoja. Tämän lisäksi keisarinna lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat erota Ruotsin vallan alta ja perustaa oman hallituksen ja itsenäisen valtakunnan” (Vahtola).


Tietysti manifesti oli osa sotapropagandaa, mutta ”ajatus Suomen itsenäisyydestä ylitti propagandatavoitteet. Suomea ehkä ajateltiin vakavissaankin Venäjälle uskolliseksi puskurivaltioksi suojaamaan Pietaria” (Vahtola). Tämä oli ensimmäinen kerta kun Suomea ajateltiin itsenäisenä valtiona.


”Elossa oli vielä paljon niitä ihmisiä, jotka olivat kokeneet isovihan järkytyksen. He saattoivat kokea, että nyt miehittäjä kohteli suomalaisia asiallisesti ja hyväntahtoisesti eli Elisabetin lupauksen mukaisesti.” Erityisen tärkeää myöhempiä tapahtumia ajatellen oli, että ”Voitiin havaita, että venäläinenkin esivalta saattoi turvata yhteiskuntajärjestyksen ja laillisuuden ja että elämä venäläisen hallitsijan alaisuudessa ei ollut mahdotonta. Suomen asioita pyrittiin hallitsemaan järjestyksessä ja jopa kehittämään niitä” (Vahtola).


Taas Ruotsi hyökkäsi


Ruotsissa tilannetta seurattiin suurella huolestuneisuudella. Ei Venäjälläkään ollut varmaa kantaa Suomen tulevasta asemasta. Suomi maantieteellisenä alueena ei ollut koskaan kiinnostanut Venäjää, paitsi Nevan suun ja sittemmin Pietarin puolustuksen osalta. Venäjällä oli esillä kolme vaihtoehtoa. Joko Suomi liitetään osaksi Venäjää, Suomesta muodostetaan ruhtinaskunta Venäjän yhteyteen tai Suomesta muodostetaan itsenäinen, puolueeton valtio.
Turun rauha solmittiin elokuussa 1743. Venäläiset poistuivat maasta. Rajaa siirrettiin reilusti länteen. Olavinlinna, Hamina ja Lappeenranta siirtyivät Venäjän maalle.


Turun rauhan jälkeen Ruotsi rupesi linnoittamaan aluettamme. Helsinkiin päätettiin rakentaa suuri keskuslinnoitus ja Degerby-Loviisaan rajalinnoitus. Ranska lahjoitti hankkeisiin rahaa ja onnistui sitä vastaan taivuttelemaan Ruotsin sotaansa Preussia vastaan.


1780-luvulla Ruotsi ryhtyi taas suunnittelemaan sotaa Venäjää vastaan. Kun Venäjän ja Turkin välillä syttyi sota, käytti Ruotsi jälleen tilannetta hyväkseen ja hyökkäsi Venäjälle (Haminaan) heinäkuussa 1788. Ruotsi voitti monia yksittäisiä taisteluja, mutta ei sotaa. Ruotsin loisto oli mennyt, se ei enää palautunut. Rauha solmittiin Elimäellä elokuussa 1790. ”Ulkopolitiikan uudeksi suunnaksi määräytyi nyt toimivien suhteiden solmiminen Venäjään” (Eskola).


Venäjän turvallisuus Suomenlahdella oli toistaiseksi turvattu. Euroopan kohtaloista kykenivät käytännössä päättämään Ranskan Napoleon ja Venäjän Aleksanteri. He sopivat, että Venäjä liittyy Ranskan seuraksi Iso-Britannian vastaiseen kauppasaartoon. Pyynnöstä huolimatta Ruotsi ei liittynyt saartoon. Ranskan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti Venäjä hyökkäsi Ruotsiin (nykyisen Suomen alueelle). Tavoitteena oli pakottaa Ruotsi mukaan mannermaasulkusopimukseen. Napoleonilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Venäjä ottaisi jatkuvasti niskuroivalta Ruotsilta sen itäisen maakunnan, nykyisen Suomen.


Suomi syntyy

Suomen sota päättyi Haminan rauhaan syyskuussa 1809. Maamme liitettiin autonomisena alueena Venäjään. Suomessa jäivät voimaan sekä vanha hallintojärjestelmä että Ruotsin vuoden 1734 laki. ”Keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan lainsäädäntö ja valtiontaloudet määrättiin erillisiksi, rajasta tuli myös tulliraja ja verotulot jäivät Suomen käytettäväksi. Maahan ryhdyttiin myös organisoimaan keskitettyä hallintojärjestelmää ja omia keskusvirastoja: tähän saakkahan Suomi ei ollut muodostanut mitään erillistä kokonaisuutta Ruotsin valtakunnan hallinnossa” (Eskola). Rauhansopimuksessa luovutettavat alueet määriteltiin lääneinä mutta sopimustekstissä mainitaan myös ”Suomi”. Tsaari totesi Suomen nyt tulleen ”vastedes sijoitetuksi kansakuntien arvoluokkaan”.
Suuren valtakunnan osana Suomella ei ollut pelkoa ulkoisesta vaarasta. Tsaarin luottamusta syntyneeseen tilanteeseen osoittaa, että hän liitti Turun rauhassa menetetyn ns. Vanhan Suomen (Olavinlinna, Hamina ja Lappeenranta) Uuden Suomen hallinnon yhteyteen. Suomen koko kasvoi entisiin mittoihin. Suomessa kehittyivät kaikki valtion tunnusmerkit.


Maantieteellisesti hankalasti sijoittuvan Suomen kohtalona on, että todellisen itsemääräämisoikeuden saavuttaminen on aina suhteellista. Menestyksellisen ulkopolitiikan harjoittaminen edellyttää realiteettien herkkäaistista tunnustamista ja sen mukaisesti elämistä. Kansan hyvinvointia palvelevat parhaiten poliittiset johtajat, jotka ymmärtävät ulkopoliittiset realiteetit. Niistä tärkein on ymmärrys, että Venäjä on naapurimme. Autonomisen Suomen aika oli kansallemme menestys.
”Keisari Nikolai I arvosti suomalaisia, joita hän piti hyvinä ja ongelmattomina alamaisina. Suomen kaarti marssitettiin muiden venäläisten joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–31 ja palkittiin palattuaan Pyhän Yrjön lipulla. Vuonna 1848, kun muualla Euroopassa kuohui ja keisari suunnitteli marssivansa Pariisiin palauttaakseen järjestyksen, Suomen yliopiston kevätjuhlassa pidettiin alamaisia puheita keisarille” (Eskola).
Tilanne Euroopassa kiristyi edelleen. Itsevaltiaat hallitsijat pelkäsivät kansaa, joka oli maistanut valtaa Ranskan vallankumouksessa. Lahoamaan ruvennut tsarismi katsoi välttämättömäksi rajoittaa suomen kielen käyttöä. Sensuuriasetus säädettiin vuonna 1850. Käytännössä sensuuria ei noudatettu ja valvottu kovinkaan tiukasti. Ehkä tiukimpaan valvontaan joutui valtakirkkomme sisäinen oppositio eli herätysliikkeet, joiden nujertaminen jäi kirkon itsensä harteille.
Nikolai I julisti sodan Turkille. Sotaan osallistuivat myös suomalaiset sotilaat. Krimin sodan aikana Englannin laivasto hyökkäsi Suomen satamiin. Näin Suomi joutui kaikesta huolimatta jälleen kerran sotanäyttämöksi. Vuonna 1855 brittiläis-ranskalainen laivasto nousi maihin Kotkassa. Kaupungista ei jäänyt jäljelle kuin Pyhän Nikolain kirkko. Sota päättyi rauhansopimukseen Pariisissa vuonna 1856. Suomen kannalta sopimuksista kauaskantoisin oli Ahvenanmaan linnoittamista koskeva kielto, joka on voimassa edelleen.
Krimin sodan kokemukset ovat Suomelle tärkeitä. Liian tiukka kytkös toiseen valtioon, tässä tapauksessa Venäjään, veti Suomen mukaan sotatoimiin. Sen sijaan myöhempi rauhankytkös, yya- sopimus, sitoi Suomen vain toimiin oman maan alueen kautta mahdollisesti tapahtuviin hyökkäyksiin Venäjälle.
Venäjällä oli pitkin 1800-lukua ongelmia Puolan kanssa, vaikka Puolalla oli yhtäläinen autonominen asema kuin Suomella. Ehkä Puola entisenä suurvaltana ei sietänyt asemaansa. Venäjän ongelmat Puolassa vaikuttivat huomattavan paljon Suomen tilanteeseen ja asemaan. Venäjällä nousi nationalistisia liikkeitä, jotka nostivat esille kysymyksen miksi Puolalla ja Suomella on erityinen asema Venäjän valtakunnassa.


Nationalismi vahvistuu


Tsaarin aseman harsoutuminen ja uusien osin hahmottumattomien nationalististen voimien vahvistuminen Venäjällä johti Suomessa helmikuun manifestiin vuonna 1899. Myös Suomen sisäinen kehitys huolestutti Venäjän nousevaa nationalistista liikettä. Suomi eli 1800-luvulla henkistä kukoistuskautta, joka nosti esiin monia luovia neroja. Kansallinen itsetietoisuus kohosi. Mutta myös maamme taloudellisessa perustassa tapahtui Venäjän kannalta huolestuttavia piirteitä. Puutavaran ulkomaankauppa suuntautui länteen, rahatalous levisi maaseudulle, joka alkoi teollistua. Venäjän kauppa alkoi menettää keskeistä asemaansa. Maaseudun liikaväestö muutti kaupunkeihin ja työväenliike vahvistui. Kaikki tämä huolestutti Venäjää.
”Ilmeisesti Venäjän reaalinen etu vaati uudelleenjärjestelyjä Suomessa; niinpä tuntui kohtuuttomalta, että sotilasrasitus oli suuriruhtinaskunnassa pienempi kuin keisarikunnassa tai että suuriruhtinaskunnan alamaisilla oli suuremmat oikeudet keisarikunnassa kuin Venäjän alamaisilla Suomessa. Ristiriidat yksittäisissä kysymyksissä olisi kuitenkin voitu selvittää, ellei myötävaikuttamassa olisi ollut tunnepohjaisia tekijöitä. Suomalaiset suhtautuivat mahtavan keisarikunnan asukkaisiin ylemmyydentuntoisesti, tavalla josta ei ehkä ennen sortokautta voi käyttää sanaa ryssäviha mutta jota kuvannee sana halveksiminen. Saavutettujen etujen riistämiseen suomalaiset eivät tietenkään sovinnolla alistuneet, vaan ryhtyivät vastarintaan, ja kansasta, joka yhdeksän vuosikymmenen ajan oli koostunut keisarin uskollisimmista alamaisista, tuli vihamielinen ja epäluotettava. Sitten kun näin pitkälle oli tultu, Venäjän reaalinen etu tosiaankin alkoi vaatia toimenpiteitä, joista keisarikunnan kannalta aikaisemmin olisi ollut pikemminkin vahinkoa, kuten Suomen armeijan lakkauttaminen. Nyt myös suurvallan ambitio vaati, että pieni kansa oli pakotettava tottelemaan” (Jutikkala, Pirinen). Oli lisäksi onnetonta, että keisari valitsi kenraalikuvernööriksi vallanhimoisen ja häikäilemättömän Nikolai Bobrikovin.
Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä keisari Nikolai II julisti myös Suomen sotatilaan ja vahvisti venäläistämisohjelman. Suomi, josta oli tullut selkeästi Venäjälle – Pietarille – turvallisuusriski, oli tarkoitus sulauttaa Venäjän valtakuntaan taloutta ja kulttuuria myöten. Venäjän hanke synnytti Suomessa itsenäisyysliikkeitä, joista voimakkaimpia olivat työväenliike ja jääkäriliike. Ensimmäisen maailmansodan rintamalle suomalaisia sotilaita ei viety. Toistatuhatta suomalaista miestä lähti vapaaehtoisina rintamalle taistelemaan keskusvaltoja vastaan.


Saksaa saapuu


Sisällissotamme vuonna 1918 oli siihen mennessä maailman verisin sisällissota. Se ei silti ollut pelkästään suomalaisten oma sisäinen sota. Punaisten apuna soti vapaaehtoisina kaksi tai kolmetuhatta maahamme jäänyttä venäläistä sotilasta. Samaan aikaan kun punaiset nostivat lippunsa Helsingin työväentalon salkoon, saapui Pietarista ns. Leninin kiväärilasti punaisen armeijan käyttöön.
Pian tämän jälkeen Neuvosto-Venäjän sota-asiain kansankomissaari Nikolai Podvoiski julisti venäläiset puolueettomiksi. Valkoarmeija kaappasi venäläisten varuskunnista aseita monin verroin enemmän kuin ”Leninin juna” toi punaisille.
Ruotsalaiset upseerit johtivat valkoisen armeijan esikuntaa. Valkoisilla ei itsellään ollut esikuntaosaamista. Ruotsi miehitti Ahvenanmaan. Saksa päätti avustaa Suomen valkoisia ja lähetti kuukauden kuluttua sodan alkamisesta valkoisille 70.000 kivääriä, 70 konekivääriä ja yli 22 miljoonaa patruunaa. Myös taistelujen ratkaisuissa aivan keskeinen rooli oli saksalaisilla.
Saksa ei tietenkään antanut apua ilmaiseksi. Se sai palkaksi muiden muassa kahden vuoden valvontaoikeuden maamme ulkomaankauppaan. Juuri itsenäistynyt Suomi menetti itsenäisyyden keskeisen tunnusmerkin, oikeuden itsenäiseen ulkomaankauppaan. Suomesta tuli myös saksalaisten sotilaallinen sillanpääasema. Saksa miehitti Ahvenanmaan. Oli Suomen kansan suuri onni, että Saksa hävisi maailmansodan.
Tarton rauhassa lokakuussa 1920 maamme itäraja noudatti Stolbovan rajaa. Lisäksi Suomeen liitettiin Petsamo. Karttaa katsoessa ymmärtää, että Pietarin turvallisuus edellytti ystävällistä Suomea.
Neuvosto-Venäjä oli neuvotellut jo aiemmin Suomen kansanvaltuuskunnan kanssa rauhansopimuksesta. Sen mukaan myös Itä-Karjala olisi liitetty Suomen valtioon. Valkoisten voitettua sisällissotamme, Neuvosto-Venäjä ei voinut näin pitkälle myöntyä, vaikka joutuikin heikkouden tilassaan antamaan myönnytyksiä. ”Itse asiassa rauhasta tuli petollisen edullinen Suomelle”, kirjoittaa presidentti Mauno Koivisto (Itsenäiseksi imperiumin kainalossa. Tammi 2004).


Suomesta hyökättiin Venäjälle


Noiden vuosien Suomen ulkopolitiikkaa arvioitaessa on otettava huomioon muitakin kuin ulkopoliittisia seikkoja. On luonnollista, että porvarillinen Suomi suhtautui varauksella bolsevistiseen uuteen Venäjään. Vihamielistä suhtautumista se ei silti olisi edellyttänyt; Venäjästä, joka oli maailmansodan ja oman sisällissotansa vuoksi taantunut taloudellisesti 1850-luvulle ei ollut uhkaa kenellekään. Venäjä oli heikko, mutta kuten Ruotsi kautta historian, nyt Suomi yritti käyttää tätä hyväkseen.
Termi ”Suur-Suomi” on peräisin jo 1840-luvulta. Emil von Qvanten piti oikeudenmukaisena itärajana Suomelle Syvärin-Äänisen-Vienanmeren kielirajaa. Kun toive ei Tarton rauhansopimuksessa toteutunut, nousi Suomessa esiin voimia, jotka tahtoivat käyttää Neuvosto-Venäjän heikkouden tilaa hyväkseen ja liittää Itä-Karjala Suomeen. Pelkkä ”heimoveljeys” ei oikeistolaisia vapaaehtoisia heimosotiin pannut liikkeelle, vaan heimousajatteluun yhdistyi alusta asti ”ryssäviha” (Heikki Eskelinen: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I. WSOY 2004).

Jo ennen heimosotia keväällä 1918 Mannerheim lähetti retkikuntia Vienaan tukien näin Venäjän sisällissodassa valkoisia armeijoita. Mannerheimia ei kiinnostanut Suomen itsenäisyys, vaan valkoisten valta Venäjälle (jonka tsaarille hän oli vannonut pysyvän valansa). Venäjän valkoiset kenraalit kieltäytyivät itsepintaisesti ajatuksesta Suomesta itsenäisenä valtiona. Mannerheimille ja hänen lähipiirilleen oli tärkeintä bolsevikkien kukistaminen Pietarissa, jonne hän suunnitteli hyökkäystä (Eskelinen).

Vuosina 1918–19 suomalaisia vapaaehtoisia lähti Viroon valkoisen armeijan riveihin. Osa heistä jatkoi valkoisten riveissä Latviaan, Puolaan ja jopa Ukrainaan. Nyt tuntuu uskomattomalta, että vielä vuosi Tarton rauhansopimuksen jälkeen hyökättiin Itä-Karjalaan. Venäjälle siirtyneet punaiset suomalaiset ajoivat kuitenkin valko- suomalaiset koteihinsa. Siihen loppuivat heimosodat.
Suomi ei virallisesti hyökännyt Venäjälle, mutta valtiojohto myötävaikutti vapaaehtoisten heimojoukkojen hyökkäyksiin lukuun ottamatta hyökkäystä Aunukseen, jolle maan hallitus antoi luvan. Suomella ei ollut kykyä vastuulliseen ulkopolitiikkaan. Uuden valtion toimijat olivat kykenemättömiä, he toimivat ennakkoluulojen, vihan tunteiden ja irrationalismin varassa. Isänmaan etu alistettiin toisarvoisille seikoille.

Rajarauhasopimuksesta talvisotaan


Neuvosto-Venäjän puolelta ei tehty Suomen puolelle ”heimoretkiä”. Sen sijaan Suomesta paenneet punaiset ”koukkasivat” joskus Suomeen. Tunnetuin vallankumouksellinen operaatio lienee helmikuussa 1922 ns. läskikapina Kuolajärven ja Savukosken välimailla. Suomalaisten punaupseerien johdolla aseistautunut joukko pidätti Kemi Oy:n tukkityömaan johdon ja takavarikoi työmaan kassan. Työmaan läskilaatikon päällä seisten luettiin kolmellesadalle savottaoloihin ja huonoon toimeentuloon tyytymättömälle kolmesataapäiselle työmiesjoukolle Punaisen Sissipataljoonan taistelujulistus. Työmiehille luovutettiin rajan takaa tuodut aseet ja heille jaettiin rahaa. Rovaniemeltä paikalle lähtenyt suojeluskuntaosasto ei ehtinyt rajan taakse poistuneita sissejä tavoittamaan.
Vuonna 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä solmivat vielä erikseen rajarauhasopimuksen, jonka mukaan valtioiden oli mm. estettävä rajan yli aikovien vapaajoukkojen muodostaminen.
Heimosodilla oli vakavat seuraukset Suomen tuleviin kohtaloihin. Vain viisitoista vuotta heimohyökkäysten jälkeen Eurooppa oli tilassa, jossa täysmittaisen sodan syttyminen oli vain ajankysymys. Vaikka Suomi virallisesti harjoitti puolueetonta ulkopolitiikkaa, ei itänaapurissa ollut mitään syytä luottaa siihen. Olletikin kun maan poliittisessa johdossa ja henkistä ilmapiiriä ohjaavissa ja propagoivissa elimissä olivat samat henkilöt ja samanhenkiset tahot kuin heimosotien aikana.


Neuvostoliitto pelkäsi, että Suomea käytetään kauttakulkumaana hyökkäyksessä sitä vastaan. Suomalaiset sotilasasiantuntijat selittivät, ”että Suomi pystyi puolustautumaan maihinnousuyrityksiä vastaan. Stalin piti Suomen armeijaa liian heikkona maan puolustamiseen; ”suurvalta nousee tässä maihin”, hän sanoi pannen kätensä kartalla Hangon päälle, ”ja jatkaa kulkuaan teidän vastustuksestanne välittämättä” (Jutikkala, Pirinen).
Neuvostoliitto esitti Suomelle aluevaihdosta Pietarin suojaamiseksi. Koska neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, se vei tahtonsa läpi väkisin. Talvisota päättyi Moskovan rauhaan maaliskuussa 1940. Viipuri ja suuri osa Karjalaa siirtyi Neuvostoliitolle. Hangosta tuli Neuvostoliiton vuokra-alue kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Saksa Suomen kautta itään


Jatkosotaan ruvettiin valmistautumaan heti Moskovan rauhan teon jälkeen. Suomi ja Saksa solmivat lokakuussa 1940 kauttakulkusopimuksen, mutta jo ennen sitä ensimmäiset saksalaisjoukot saapuivat maahamme. Saksasta ostetut aseet kuljetettiin hämäyksen vuoksi maahamme kauppa-aluksilla ja ruotsalaista bulvaania apuna käyttäen. Ulkomaat olivat täysin perillä siitä, mihin suuntaan asiat Suomessa olivat menossa. Ainoa osapuoli – se jota asia eniten kosketti – Suomen kansalaiset pidettiin sensuurin avulla asioista tietämättöminä. (Jokipii Mauno: Jatkosodan synty. Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940-41. Gummerus 1987 ja Elina Sana: Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY 2003).


Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Samana päivänä sen lentokoneet lähtivät Suomesta pommittamaan Neuvostoliiton maaperää. Suomi miehitti Ahvenanmaan ja aloitti Suomenlahden miinoittamisen. Liikekannallepano oli toteutettu jo viikkoa aikaisemmin. Neuvostoliiton ilmavoimat vastasivat saksalaiskoneiden hyökkäykseen 25.6. Tuona päivänä alkoi saksalaisen divisioonaan tulo maahamme. Pian Stalinin ennustus kävi toteen, Suomessa oli 200.000 saksalaissotilasta. Suomen armeija oli pääosin ”oman” Mannerheimin johdossa. Suomalainen III armeijakunta oli suoraan alisteinen saksalaisille. Armeijat toimivat suunnitelmallisesti yhdessä. Sanotaan, että Suomi oli ainoa Manner-Euroopan maa, jota ei sodan aikana miehitetty. Valtioiden välisen sopimuksen mukaan näin oli. Silti suurvallan kahdensadantuhannen kokoisen armeijan läsnäolo maassamme merkitsi, että Suomen johdolla ei ollut itsenäistä liikkumatilaa. Itsenäinen päätösvalta palautui Suomen johdolle vasta Saksan sotavoimien murtuessa.


Syyskuun alussa 1944 taistelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä lakkasivat. Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomen armeija ajoi saksalaiset Lapista. Pariisin rauhansopimuksessa maamme rajat asettuivat nykyiselleen. ”Rauhansopimuksessa armeijalle asetettiin suurin sallittu vahvuus. Neuvostoliitto ei sille rajoituksia halunnut, vaan ne tulivat sopimukseen Englannin ankarasta vaatimuksesta, ja länsiliittoutuneet kernaasti tulkitsivat pykälän niin, että vahvuusmääriin sisältyi reservikin” (Jutikkala, Pirinen).


Vuonna 1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat yya-sopimuksen, joka vapautti Suomen osallistumasta suurvaltojen välisiin kiistoihin. Suomen tehtävä oli vain omalta osaltaan huolehtia siitä, että saksalaiset sotajoukot eivät tule maahamme uudelleen.


Tuli rauha rakentaa hyvinvointivaltio.

Risto Volanen