Valkoisten terrorismi

Huruslahden arpajaisina tunnettu tapahtuma liittyy Suomen sisällissotaan ja kuuluu osana ns. valkoiseen terroriin. Kyse on välittömästi Varkauden kauppalasta käydyn taistelun jälkeen valkoisten rankaisu- ja kostotoimena suorittamista punaisten teloituksista. Huruslahden arpajaisina tunnetussa tapahtumassa teloitettiin noin 90 punaista ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Arpajais-nimitys tosin on hieman harhaanjohtava, koska teloituksissa noudatettiin tietynlaista logiikkaa

Tapahtumien tausta

Suomen sisällissodan alkamisen jälkeen Varkauden kauppalan alueella punaiset ottivat vallan. Sisällissodille tyypilliseen tapaan punakaartilaiset syyllistyivät erilaisiin väkivallantekoihin ja mm. omaisuuden takavarikointiin.

Varkauden alue oli tuolloin merkittävä teollisuuskeskittymä, jossa tehdastyöläisten määrä oli sangen suuri ja sisällissodan punaisen osapuolen kannatus huomattava. Maantieteellisesti Varkaus sijoittuu sisällissodan alkuvaiheissa syntyneiden rintamalinjojen pohjoispuolelle ja alueen punaiset jäivät tavallaan saarroksiin yli sata kilometriä lähimmistä omista joukoistaan. Varkauden ja Leppävirran punakaartit kävivät pienimuotoisia kahakoita mm. Pieksämäeltä rautatietä pitkin saapuneiden valkoisten kanssa mm. Huutokosken rautatieaseman tienoilla.

Valkoinen sodanjohto päätti suorittaa hyökkäyksen Varkauteen noin kuukauden kuluttua taisteluiden alkamisesta. 21. helmikuuta 1918 valkoiset hyökkäsivät sekä Pieksämäen suunnalta lännestä (käytössään mm. nopeasti kokoonpantu panssarijuna) sekä pohjoisesta Kuopion suunnalta.
Punaisten vastarinta oli hajanaista kahdelta suunnalta tehdyn hyökkäyksen edessä ja he vetäytyivätkin hyvin nopeasti A. Ahlström Osakeyhtiö:n omistaman massatehtaan suojiin. Konekivääri- ja tykkiaseistuksella varustetut valkoiset joukot nujersivat punaisten vastarinnan jo iltaan mennessä ja punaiset antautuivat. Veijo Meren mukaan punaiset olisivat yrittäneet Huruslahden suunnalla sotapetosta teeskentelemällä antautumista, mutta valkoisten edetessä jäätä pitkin avanneet heitä vastaan tulen. Mikäli väite pitää paikkansa, tämä on todennäköisesti vaikuttanut valkoisten kohteluun antautuneita punaisia kohtaan.

"Huruslahden arpajaiset"

Kahden punakaartilaisen teloitus Varkaudessa. 

 
Punaisten antauduttua valkoisille heitä alettiin siirtää suurena joukkona Varkauden kauppalan kirkkoon ja Taulumäen työväentalolle. Aikalaiskuvausten mukaan seisoi matkan varrella ylitettävän sillan korvassa joitain valkoisten päälliköitä ja myös paikkakunnan muita edustajia. Havaitessaan vankijoukossa tuntemiaan punaisia "kiihottajia", väkivallantekoihin osallistuneita tai punakaartin johtajia oli valkoisten edustajien yksinkertainen kommentti: "Ammutaan".

Ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä kuolemaantuomitut siirrettiin sivummalle, jossa 15-miehinen teloitusryhmä ampui illan ja yön aikana kaikkiaan noin 90 punaista 5-henkisissä ryhmissä. Ensimmäisiä ammuttuja olivat Varkauden punakaartin päällikkö, piirisihteeri Matti Autio, osuuskaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki ja Savonlinnan punakaartin päällikkö Emil Parkkinen. Myös Lehtoniemen kaartin päällikkö Adam Krogerus ammuttiin Varkaudessa.

Punaisten puolella (ehkä osin tarkoitushakuisestikin propagandasyistä) ymmärrettiin tilanne siten, että teloitukset olisivat tapahtuneet täysin sattumanvaraisesti niin sanotusti "joka kymmenes - periaatteella". Tosiasiallisestihan teloitukset perustuivat pääosin paikallisten valkoisten tekemään tunnistukseen ja tietoon jokaisen valitun tekemisistä sisällissodassa siihen asti. Punaisten tapahtumista levittämät tiedot pitivät sikäli paikkansa, että teloitettuja oli suhteessa antautuneiden kokonaismäärään likimain tuo 10 %.


Valkoisen sotaosapuolen lailliseksi tunnustama hallitus eli silloiselta nimeltään senaatti antoi tammikuussa 1918 valkoiselle armeijalle hyvin laajat valtuudet toimia sisällissodan punaista osapuolta vastaan. Senaatti ei kuitenkaan katsonut voivansa julistaa maahan sotatilaa, koska ainoa asiaa koskeva laki tai asetus oli ns. toisen sortokauden aikana Venäjän keisarin antama asetus sotatilasta ja jota senaatti itse ei ollut hyväksynyt osaksi lainsäädäntöämme.

Valkoisen armeijan ylin johto oli saanut sotilaskoulutuksensa pääosin Venäjällä, joten se hyvin tunsi mainitun asetuksen sisällön. Venäläinen sotatila-asetus antoi sisäisessä konfliktissa mahdollisuuden asettaa erityisiä kenttätuomioistuimia, jotka voisivat langettaa Venäjän sotaväen rikoslain mukaisia tuomioita. Ongelmaksi muodostui jälleen se, että tuomiot olisivat perustuneet vieraan valtakunnan lainsäädäntöön.

Teloitusten laittomuuden ja laillisuuden pohdintaa

Valkoisen armeijan johdon kannalta tilanne oli hyvin kiusallinen, sillä se olisi tarvinnut mainitunlaista lainsäädäntöä (omalta kannaltaan katsottuna kapinan) vastarinnan kukistamiseen. Vastarinta ymmärrettiin paljon aseellista toimintaa laajemmaksi ilmiöksi. Helmikuun lopulla pääesikunta antoi "ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä", jota sittemmin alettiin kutsua "ammutaan paikalla"-ohjeeksi.
"Huruslahden arpajaisissa" kyseistä ohjetta sovellettiin mahdollisesti ensimmäistä kertaa ainakin laajemmassa mittakaavassa.

Toinen sotatilan julistamattomuuden muodostama ongelma liittyi punaisten taistelijoiden aseman määrittämiseen. Koska maassa ei senaatin mukaan ollut voimassa sotatila ei maassa voinut olla myöskään vihollistaistelijoita, joten valkoinen osapuoli tulkitsi tilanteen omalta kannaltaan siten, että punaiset olivat vain aseistautuneita siviilejä. Tästä taas muodostui ongelma suhteessa mm. Brysselin ja Haagin myös siviiliväestön suojelemiseksi tarkoitettuihin sopimuksiin vuosilta 1874 ja 1907. Mainittuja sopimuksia Suomen nuori valtio ei tuossa vaiheessa ollut ratifioinut. Molemmat sopimukset olisivat toki koskeneet myös sotatilan vallitessa otettuja sotavankeja.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että vallitsevissa sisällissodan olosuhteissa valkoinen osapuoli toimi ehkä omasta mielestään riittävän lainmukaisesti  (valkoiset toimivat lähinnä lakia muistuttavan valkoisen sodanjohdon antaman ohjeen mukaan), mutta nykyaikaisen käsityksen mukaan kyseessä olisi ollut sotarikos. Tekoja voidaan siis pitää pääosin laittomina, koska tuolloin ei ollut käytettävissä kuolemanrangaistuksen sallivaa, asianmukaista lainsäädäntöä.

Sisällissodan jälkeen laaditulla armahduslailla vapautettiin myös valkoisen osapuolen edustajat vastuusta mahdollisesti tekemistään rikoksista, joten jonkinlainen ymmärrys teloitusten laittomuudesta oli ollut olemassa jo tuolloin.

Kuolemantuomioiden langettamista jatkoi Varkauden kenttäoikeus, jonka lainmukaisuudesta voidaan olla myös hyvin erimielisiä.

Tapahtuman jälkiseurauksista

Tapahtuman ensisijaisena jälkiseuraamuksena pidetään sitä, että ammutaan paikalla -periaate levisi ympäri maata Tämän seurauksena liki 10 000* suomalaista teloitettiin vuoden 1918 kevään aikana. Osa teloituksista tapahtui tosiasiallisesti ammutaan paikalla -periaatteen mukaisesti, mutta osalle annettiin mahdollisuus oikeudenkäyntiin valtiorikosoikeudessa.

Kaunokirjallisuudessa Huruslahden tapahtumia on kuvattu ainakin Joel Lehtosen 1918 ilmestyneen Kuolleet omenapuut- novellikokoelman novellissa Muttisen Aapeli sodassa.

Todellisuudessa yli 20 000 punaista teloitettiin, joko ilman oikeudenkäyntiä ammutaan paikallaan, tai sitten oikeudenkäynnin jälkeen. Lasken myös vankileireillä kuolleet mukaan teloituksiin, koska he kuolivat nälkään, tai sairauksiin, eli vielä julmemmin tuomittuna kuolemaan. 


Uusia lukuja sisällissodan uhreista
 
Jari Eerola, Jouni Eerola: Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Turenki 1998. 176 s.
Miksi Suomen sisällissodan uhrien identifioiminen on niin tärkeää, että siitä pitää kirjoittaa lukuisia kirjoja, väitellä ja perustaa kokonainen tutkimusprojekti? Tähän peruskysymykseen Eeroloiden teos ei anna vastausta. Sen sijaan tutkimuksessa esitellään uusia lukuja 27.1.-5.5.1918 käydyn sisällissodan henkilömenetyksistä, taistelutappioista, terrorin uhreista ja aseistariisutuista venäläisistä.

Pitääkö kaikki punaisetkin tunnistaa?
 
Sisällissodan uhrien määrää on pyritty kartoittamaan heti sodan päättymisestä lähtien. Papiston kokoaman tilaston (1919) mukaan Suomessa kuoli tai katosi sodassa 26 191 henkilöä, joista valkoisia 4 853, punaisia 20 569 ja puoluekannaltaan tuntemattomia 769. Naisia näistä uhreista oli 454 punaista, 45 valkoista ja 111 puoluekannaltaan tuntematonta. Punaisten uhrien muistojulkaisua (1924) varten täydennetyn terroritilaston (1919) mukaan sodassa kuolleita punaisia olisi ollut 19 511.
Eerolat esittävät uusia lukumäärätietoja tekemiensä tutkimusten pohjalta. He esittävät papiston tilaston, terroritilaston ja Jaakko Paavolaisen keräämien tietojen pohjalta, että Suomen sisällisodassa kuoli tai katosi 33633 Suomen kansalaista, joista valkoisia oli 5305, punaisia 28088 ja siviilejä 240. He ovat siis löytäneet vajaa 8000 uutta punaista uhria. Eri tutkimuksissa saatujen lukujen erilaisuus perustuu niihin rajanvetoihin, keitä otetaan mukaan ja keitä ei. Eerolat ovat ratkaisseet rajauksen jättämällä tutkimuksensa ulkopuolelle maailmansodassa 1914-18 menehtyneet Suomen kansalaiset, kuten Venäjän armeijassa ja työjoukoissa palvelleet suomalaiset sekä Venäjän lipun alla purjehtineen ja Saksan merisodan kohteeksi joutuneen Suomen kauppalaivaston aluksilla surmansa saaneet merimiehet ja siviilit. Ulkopuolelle jäävät myös Venäjän "vallankumouksen väkivaltaisuuksissa" Suomen alueella surmansa saaneet Venäjän kansalaiset sekä Venäjän sisällissodissa 1918-22 surmansa saaneet suomalaiset.

Yksittäisten uhrien tunnistamista on suoritettu ajan saatossa kuitenkin niin, että valkoisten uhrien kohdalla lähes kaikki uhrit on tunnistettu, mutta hävinneistä punaisista vain osa. Tähän seikkaan perustunee se, että sotauhritutkimus on tahdottu leimata vasemmistohankkeeksi.

Vankileirikuolleisuus?
 
Teoksessa kuolleisuus on jaoteltu perinteisen mallin mukaan taistelutappioihin (kaatuneet ja haavoihinsa kuolleet), terrori- ja vankileirikuolleisuuteen ja sodan välillisesti aiheuttamiin henkilömenetyksiin (tapaturmissa ja itsemurhissa kuolleet, omien joukkojen surmaamat ja tuntemattomiksi jääneet) sekä kadonneisiin.

Yksi keskeisimpiä ja visaisimpia ongelmia sisällissodan uhrien kartoittamisessa on vankileirikuolemat. Punaisten henkilötappioista kertoo selvää kieltä se, että peräti 75 % tapauksista kuului luokkaan teloitukset ja vankileirikuolemat. Yksistään vankileireillä kuoli 12 453 vankia tauteihin ja muihin syihin kuin ampumiseen. Korkein kuolleisuus oli Tammisaaren, Lappeenrannan ja Hämeenlinnan leireillä. Kaikkiaan vankeja oli kesäkuun alussa 1918 eri leireillä 74048, joista naisia noin 4300.

Mielenkiintoinen ja vaikeasti todistettava kysymys vankileirikuolemissa ovat kuolemansyyt: missä määrin vangit kuolivat nälkään ja missä määrin leireillä raivonneisiin yksittäisiin kulkutauteihin, kuten espanjantautiin, tuberkuloosiin tai isorokkoon. Virallisen tilaston mukaan suurin yksittäinen kuolemansyy oli "äkillinen suolitulehdus", mikä viittaa vaikeaan ruoanpuutteeseen. Voidaanko silti sanoa, että suolitulehdukseen menehtyneet kuolivat nälkään?

Korkea vankileirikuolleisuus on yleensä yhdistetty maan heikkoon elintarviketilanteeseen. Se olikin taustalla, mutta yhdeksi tärkeäksi syyksi kirjassa nostetaan Jaakko Paavolaiseen vedoten

Sotavankilaitoksen ja vankileirien oman muonitushuollon ja sen keskitetyn jakelujärjestelmän lähes täydellinen epäonnistuminen. Vankileirit olivat alimpana ja siten heikoimpana lenkkinä elintarvikehuollossa. Punaisten vankien annokset olivat sodan alkuvaiheessa vielä kohtuulliset: työtä tekevä vanki sai leipää, ryynejä ja jauhoja 250 gr vuorokaudessa sekä 200 gr lihaa, 10 gr voita ja 1,5 l perunoita.

Uudet tuulet alkoivat kuitenkin puhaltaa jo maaliskuussa 1918: työtä tekevän vangin annokseksi määrättiin 125 gr. Tästä alkoi vankien yleiskunnon heikentyminen. Huhti-toukokuussa vangitut saivat heti alkuunsa totuttautua äärimmäiseen niukkaan muonaan. Kesäkuumille tultaessa varsinkin pitkäaikaisvangit olivat jo pahoin aliravittuja ja helppoja saaliita normaalioloissakin tappaville taudeille.

Aliravitsemusta ja kuolleisuutta lisäsi se, että muonan laatu oli heikko: vangeille annettiin pääasiassa suolasillejä, kuivattua turskaa, kuorimatonta kauraa, selluloosaa ja makean veden puutteessa jopa merivettä.

Punaisten tekemät joukkomurhat?
Eerolat esittelevät kirjassaan myös punaista terroria valkoisen terrorin ja vankileirikuolemien ohessa. Terroriluvut puhuvat karua kieltään ja teloituskuvaukset hätkähdyttävät. Punaisen terrorin uhreina menehtyi 1625 valkoista ja valkoisen terrorin uhreina 8342 punaista. Punainen terrori oli pahimmillaan helmi- ja huhtikuussa, valkoinen terrori huhti-toukokuussa.

Kirjassa esitellään yhdeksän punaisten tekemää joukkomurhaa. Uhrien lukumäärä näissä joukkoteloituksissa vaihteli 10-30 välillä. Suurin yksittäinen terroriteko tapahtui Kouvolassa ja Korialla, joissa surmattiin 130 henkilöä.

Viipurin lääninvankilassa tehtyä joukkomurhaa on pidetty yhtenä punaisten terrorin pahimpana ja järjestelmällisimpänä teloituksena. Tapahtumat alkoivat illalla 27.4., kun lääninvankilaan saapui punakaartin päällikkö Hjalmar Kaipaisen juovuksissa oleva joukko. He takavarikoivat vartijoilta aseet ja ryhtyivät pitämään tutkintoa. Kaikki "poliittiset vangit", valkoiset ja heiksi epäillyt, yhteensä 42 miestä, erotettiin muista erilliseen selliin, josta heitä haettiin viiden miehen ryhmissä ammuttaviksi. Vangit kuitenkin ryhtyivät vastarintaan ja syntyneessä tulitaistelussa punakaartilaiset heittivät käsikranaatteja ja ampuivat pakenevia vankeja kaikkiaan 30. Usein punaisen terrorin uhriksi joutuneet olivat rintamalle meneviä tai sieltä tulevia valkoisia, suojeluskuntalaisia, takavarikkoa vastustaneita henkilöitä tai niskuroivia pakko-otettuja miehiä. Kosto ja vanha kauna saattoivat olla myös väkivallan motiiveina.

Venäläisten rooli?
 
Eerolat esittävät Aatos Tanskaseen vedoten, että venäläisiä menehtyi Suomen sisällissodassa noin 550-600 miestä (kaatuneita 285, haavoittuneita 691 ja kadonneita 8). Luku on suhteellisen pieni verrattuna sitä esimerkiksi saksalaistappioihin tai siihen, että venäläisiä sotilaita riisuttiin aseista heti sotatoimien alkaessa 7881.

Venäläisten sotilaiden rooli ja kohtalo sekasortoisessa Suomessa on ollut pitkään kiistelty aihe. Onpa koko sotaa nimitetty "vapaussodaksi" silläkin perusteella, että maassa oli niin paljon venäläisiä sotilaita. Kuitenkin tarkat tiedot siitä, kuinka paljon venäläisiä taisteli punaisten tai valkoisten riveissä tai kuinka paljon heitä teloitettiin, ei ole. Useaan eri lähteeseen vedoten Eerolat esittävät, että punaisten puolella olleiden venäläisten määrä olisi maaliskuusta lähtien ollut korkeintaan parituhatta miestä.

Eerolat nostavat esiin yksittäisiä tapauksia, joissa punaisten puolella olleita venäläisiä surmattiin: Oulussa teloitettiin 33, Vaasassa 54 tai "hevoskuormittain", Uusikaarlepyyssä "ainakin" 44, Tampereella 200-400, Raudussa 100, Joensuussa 99, Kotkassa "ainakin 16", Terijoella 25 ja Viipurissa "vähintään 500" venäläistä.

Teloitusten lisäksi venäläisiä kuoli myös vankileireillä. Eerolat esittävätkin kokoamiensa tietojen pohjalta, että sisällissodassa sai surmansa tai katosi 3 327 muiden maiden (Venäjä, Saksa, Ruotsi) kansalaista, joista venäläisiä oli noin 3 000.

Tiivistä tietoa
 
Eeroloiden uuttera tutkimusmatka sisällissodan kauhuihin on vakuuttava. Jäin kuitenkin kaipaamaan erillistä perinpohjaisempaa lukua siitä, millä tarkkuudella lähteitä on käyty läpi ja mitä ongelmia niihin liittyy. Kirjan luettavuus myös kärsii leipätekstin liiallisista numeroista, kaipasin enemmän analyysia ja johtopäätöksiä sekä numerosarjojen siirtämistä erillisiin tilastoihin. Sen sijaan, että teokseen on kunnianhimoisesti pyritty ottamaan mukaan kaikki sisällissodan uhrit, olisi ollut ehkä antoisampaa keskittyä vain yhteen osa-alueeseen, kuten vankileirikuolemiin?

Näistä huomautuksista huolimatta Eeroloiden ansiokas teos on tärkeä lisä uudelleenvirinneeseen ja paljon työtä vaativaan sotauhritutkimukseen. Tähän loppumattomalta näyttävään työsarkaan sopinee Nurmossa teloitettuja punaisia nostaneen silminnäkijän kuvaus 1940-luvulta:

"Vihdoin saimme kaikki ruumiit ylös tästä ensimmäisestä haudasta. Toinen hauta oli vielä jäljellä..."


Presidentin poika pyövelinä